style="font-size:15px;"> – Heräsin pereentuvan keittiössä uunilla… Kaikki voivat sen vakuuttaa. Miten jouduin uunille, en tiedä…
– Älkää kiihtykö. Tunsitteko Akulinan?
– Mitäs merkillistä siinä olisi!
– Teiltä hän joutui Kljausowille?
– Niin… Jefrem, tuoppas vielä sieniä! Tahdotteko teetä Jefrem
Kusmitsh?
Seurasi äänettömyys, raskas ja painostava, jota kesti viiden minuutin verran. Djukowski ei hellittänyt purevaa katsettaan Psekowin kalpeilta kasvoilta. Äänettömyyden katkaisi tutkijatuomari.
– Täytyy lähteä, – sanoi hän, – toiseen taloon puhuttelemaan vainajan sisarta Maria Iwanownaa. Eiköhän hän antaisi meille hyviä neuvoja.
Tshubikow ja hänen apulaisensa läksivät kiitettyään aamiaisesta herrastaloon. Kljausowin sisaren Maria Iwanownan joka oli neljänkymmenen viiden vuoden vanha neiti, he tapasivat rukoilemassa suuren perhepyhimyskuvan edessä. Kun hän näki tulijoilla asiapaperilaukkuja ja kokardilakit, kalpeni hän.
– Kaikista ensin saan pyytää anteeksi, että häiritsemme teidän niin sanoakseni rukoukseen vaipunutta mielentilaanne, – alkoi kohtelias Tshubikow. – Meillä olisi teille eräs pyyntö. Te tietysti olette jo kuulleetkin… On olemassa epäily, että teidän veljenne on jollain tavoin murhattu… Herran tahto, ymmärrättehän itsekin… Kuolemaa ei kukaan voi välttää, yhtä vähän tsaari kuin kyntäjäkään. Ettekö voisi auttaa meitä jollain neuvolla, selityksellä?..
– Ah, älkää kyselkö minulta! – sanoi Maria Iwanowna entistään enemmän kalveten ja peittäen kasvonsa käsillään. – En voi kertoa teille mitään! En mitään! Rukoilen teitä! En mitään voi… Ah, ei, ei… ei sanaakaan veljestä! Vaikka kuolisin, en voi kertoa!
Maria Iwanowna purskahti itkuun ja meni toiseen huoneeseen. Tutkijat vaihtoivat katseita, kohauttivat olkapäitään ja poistuivat.
– Saakelin akka! – kirosi Djukowski poistuessaan herrastalosta. – Hän näyttää jotain tietävän, vaan salaa. Ja sisäkönkin kasvoihin oli jotain kirjotettu… Malttakaahan riiviöt! Kyllä se selvä otetaan!
Illalla palasi Tshubikow apulaisineen kotiin kuun kalpeassa valossa. Kärryissä istuessaan he laskivat päässään kuluneen päivän puuhien tuloksia. Kumpikin oli uuvuksissa ja ääneti. Tshubikow ei yleensä pitänyt puhelusta matkalla, hölökielinen Djukowski taas oli vaiti isäntänsä mieliksi. Matkan lopulla ei apulainen kuitenkaan jaksanut enää olla ääneti, vaan virkkoi:
– Että Nikolashka on asianosallinen, non dubitandum est. Näkeehän sen naamastakin, mikä kapine se on… Alibi ilmaisee hänet karvoineen päivineen. Ei ole myöskään epäilyä siitä, ettei hän olisi teon alkuunpanija. Hän on ollut vain tyhmänä, tylsänä aseena. Vai mitä? Eikä Psekowkaan näyttele tässä jutussa aivan mitätöntä osaa. Siniset housut, hämmästys, makaaminen uunilla peloksissa murhan jälkeen, alibi ja Akulka.
– Niin tulee kuin turkinhihasta! Murhamies on teidän mielestänne se, joka on tuntenut Akulkan? Voipas sitä tolkkua! Maitoa pitäisi teidän imeä eikä asioita tutkia! Hakkailittehan tekin Akulkaa – tekin siis olette asianosallinen.
– Olihan Akulka teilläkin kuukauden päivät palvelijattarena, vaan en minä siitä mitään puhu. Yöllä sitä sunnuntaita vasten minä löin teidän kanssa korttia, ja näin teidät, muussa tapauksessa kävisin teidänkin kimppuunne. Eikä se asia akassa ole. Vaan se on inhottavassa, uskottomassa ja konnamaisessa tunteessa… Vaatimaton nuorimies ei nähkääs pitänyt siitä, ettei hän saanut voittoa. Itserakkaus, nähkääs… Kosto tuli mieleen ja sitte… Hänen paksut huulensa puhuvat erittäin selvästi aistillisuudesta. Muistatteko, kuinka hän maiskutteli huuliaan, kun hän vertasi Akulkaa Nanaan? Ja että se roikale palaa intohimosta – on päivän selvää! Siis: loukattu itserakkaus ja tyydyttämättä jäänyt intohimo. Siinä on riittävästi aiheita murhan tekoon. Kaksi on jo käsissämme, vaan ken on kolmas? Nikolashka ja Psekow ovat pitäneet kiinni, vaan kuka kuristi? Psekow on arka, kainosteleva ja yleensä pelkuri. Nikolashkan tapaiset taas eivät osaa tukehduttaa tyynyllä, ne toimiskelevat kirveellä ja seipäällä… Kuristuksen on toimittanut joku kolmas, vaan ken?
Djukowski veti lakin silmilleen ja vaipui mietteisiin. Hän ei päästänyt ääntä, ennen kuin oli saavuttu tuomarin asunnolle.
– Eijaa, – huudahti hän sitte palttoa eteisessä riisuessaan. – Eijaa, Nikolai Jermolaitsh! Kummallista, ettei se ennen päähäni pälkähtänyt. Arvatkaas, ken on kolmas?
– Rauhoittukaa, hyvä ihminen! Katsokaa iltanenkin jo on valmis.
Käykää syömään.
Tuomari ja Djukowski istuutuivat syömään. Djukowski kaatoi itselleen ryypyn viinaa, nousi seisomaan, otti uljaan ryhdin ja sanoi säihkyvin silmin:
– Tietäkää siis, että kolmas, joka on toiminut yksistä puolin tuon heittiön Psekowin kanssa ja joka on tukehduttamisen toimittanut on ollut – nainen! Niin juuri! Tarkotan murhatun sisarta Maria Iwanownaa!
– Tuota tuokkeroista… Eikös teidän päänne vähän niin kuin… eikö sitä kivistä?
– Olen aivan terve. – Sama se, olkoon, että olen menettänyt järkeni, vaan miten te selitätte hänen hämmennyksensä meidän ilmestyttyä? Miten te selitätte hänen haluttomuutensa antaa selityksiä? Otaksutaan, ettei sekään vielä merkitseisi mitään – hyvä on, olkoon menneeksi – vaan muistakaapas heidän suhteitaan! Hän vihasi veljeään. Sisar on vanha-uskolainen, veli riettailija, jumalaton iletys… Kas siinä se vasta viha pesii! Kerrotaan veljen saaneen hänet vakuutetuksi siitä, että hän, veli, on paholaisen kätyri. Ja hän oli harjottanut spiritismiä sisarensa näkyvissä!
– No, entäs sitte?
– Ettekö vieläkään tajua? Hän, vanha-uskolainen, on tappanut veljensä uskonraivosta! Ja vähät siitä, että hän on tuhonnut harhaoppisen riettailijan – hän on vapauttanut maailman anttikristuksesta ja siinä juuri, ajattelee sisar, on hänen ansionsa ja uskonnollinen sankarityönsä! Oo, te ette tunne noita vanhojapiikoja, vanha-uskolaisia! Lukekaapas Dostojewskiä! Ja mitä kirjottaa Leskow ja Petsherski?.. Hän, hän se on, vaikka tähän paikkaan takertuisin! Hän on kuristanut! Voi sinuas kyykäärmeen sikiö! Ja eikö hän polvistunut rukoilemaan vasta sen jälkeen, kun me olimme saapuneet sisään. Silmän palvelusta ja meidän pimittämistä! Käyn muka tähän rukoilemaan, niin luulevat, että olen rauhallinen ja etten heitä ollenkaan ole odottanut. Se on kaikkien alkavien rikollisten metoodi. Rakas ystäväni, Nikolai Jermolowitsh, isäni, antakaa tämä asia minun ajettavakseni! Antakaa minun ajaa se loppuun asti! Olkaa armollinen! Kun kerran olen sen alkanut, niin voinhan sen päättääkin.
Tshubikow pyöritteli päätään ja rypisteli naamaansa.
– Osataan tässä itsekin selvittää vaikeat asiat, – sanoi hän. – Eikä teidän sovi telläytyä sinne, missä teitä ei tarvita. Kirjottakaa vain, mitä teille sanellaan – se on teidän toimenne!
Djukowski sävähti tulipunaiseksi, kiskasi oven auki ja meni.
– Älykäs poika se lurjus sentään on! – mutisi Tshubikow oveen katsellen, josta Djukowski oli kadonnut. – Älykäs ihan kerrassaan!
