on ihan selvä juttu! Ensiksikin hän tupakoi. Toiseksi hän oli korviaan myöten rakastunut Kljausowiin. Kljausow hylkäsi hänen rakkautensa mokoman Akulkan tähden. Kosto. Nyt juuri muistan, kuinka minä kerran yllätin heidät kyökistä verhon takaa. Hän vannoi rakkauttaan Kljausowille, vaan tämä poltteli Olga Petrownan paperossia ja puhalteli sauhua hänen kasvoihinsa. Mutta lähdetään joutuin tai muuten pimenee… Mennään!
– Niin hulluksi en ole vielä tullut, että tuommoisen nahkan tähden läksisin häiritsemään jalosukuista, siveää naista.
– Jalosukuinen ja siveä! Jos niin sanotte, niin te olette riepu, ettekä mikään tuomari! En koskaan vielä ole uskaltanut soimata, vaan nyt te itse pakotatte minut siihen. Riepu! Hame! Mutta, rakas ihminen, Nikolai Jermolajewitsh! Minä pyydän!
Tuomari viittasi kädellään ja sylkäsi.
– Minä pyydän teitä! En pyydä itseni tähden, vaan oikeuden nimessä!
Rukoilen! Tehkää mulle palvelus edes kerran elämässä!
Djukowski lankesi polvilleen.
– Nikolai Jermolajewitsh! Olkaa, olkaa niin hyvä! Sanokaa minua vaikka heittiöksi ja konnaksi, jos olen erehtynyt tuon naisen suhteen. Ajatelkaa, miten suuri juttu on kysymyksessä! Suorastaan romaani, vaan ei juttu. Sen maine kiitää kautta koko Venäjän. Teistä tehdään erityisen tärkeiden asiain tutkijatuomari! Ettekö käsitä, järjetön vanhus?
Tuomari rypisteli kasvojaan ja ojensi epäröivästi kättään lakkiaan kohti. – Lempo sinut vieköön! – sanoi hän. – Lähdetään.
Oli jo pimeä, kun tuomarin kärryt vierivät pristavin portaiden eteen.
– Aika sikoja me olemme, – sanoi Tshubikow kellonnappulaan tarttuen. – Häiritsemme ihmisiä.
– Ei se tee mitään… Älkää arkailko… Sanotaan, että meiltä katkesi linjaarit.
Tshubikowia ja Djukowskia vastaan tuli kynnyksellä korkeakasvuinen, täyteläinen nainen, ijältään kahdenkymmenen kolmen korvissa, kulmakarvat mustat kuin piki ja huulet hohtavan punaiset ja paksut. Se oli itse Olga Petrowna.
– Ah… erittäin hauskaa! – sanoi hän hymyillen kasvojen täydeltä. – Parhaiksi jouduittekin illalliselle. Minun Jewgraf Kusmitshini ei ole kotona… Papin luokse on jäänyt istumaan. Mutta tulemme me hänettäkin toimeen… Käykää istumaan! Tutkinnosta kai olette tulossa?
– Niin… Meiltä särkyi, tuota, linjaari, – alkoi Tshubikow saliin astuttuaan ja nojatuoliin laskeutuen.
– Käykää asiaan… tyrmistyttäkää hänet yhdellä iskulla… – suhahti hänelle Djukowski. – Tyrmistyttäkää…
– Linjaari… Niin… tuota… Otettiin ja tultiin.
– Tyrmistyttäkää, ettekö kuule! Hän arvaa, jos rupeatte kiemurtelemaan.
– Tee sitte, kuten itse tiedät, vaan säästä minua! – mutisi
Tshubikow nousten nojatuolista ja mennen ikkunan luo. – Minä en voi.
Sinä olet sopan keittänyt ja saat sen särpiäkin!
– Niin, linjaari… – alkoi Djukowski astuen rouvan luo ja pitkää nenäänsä nyrpistellen. – Me emme ole tulleet tänne sitä varten, että… e-e-e-e… iltaselle emmekä Jewgraf Kusmitshia tervehtimään. Olemme tulleet kysymään teiltä, arvoisa rouva, missä on Mark Iwanowitsh, jonka te olette murhanneet?
– Mi-mitä? Mikä Mark Iwanowitsh? – sopersi rouva ja hänen leveille kasvoilleen lehahti yht'äkkiä, silmänräpäyksessä, helakka puna. – Minä en käsitä rahtuakaan.
– Kysyn teiltä lain nimessä, missä on Kljausow? Me tiedämme kaikki!
– Keneltä olette saaneet tietää? – kysyi rouva hiljaa voimatta sietää Djukowskin katsetta.
– Suvaitsetteko sanoa, missä hän on!?
– Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?
– Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!
Tutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen eteensä ja sanoi:
– Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa…
– Mitäs te hänellä teette?
– Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan hänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette… Niin, hän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet! Osakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.
Rouva kalpeni.
– Mennään, – sanoi hän käsiään väännellen. – Minä olen piilottanut hänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni! Rukoilen teitä, sitä hän ei kestä!
Rouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön ja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti hienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat hänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja likalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut enää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden ääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli pahasti kallistunut.
– Se on sauna, virkkoi rouva. – Vielä kerran rukoilen, ettette kellekään hiiskuisi.
Saunan eteen tultuaan huomasi Tshubikow ja Djukowski sen ovessa tavattoman suuren lukon venkaleen.
– Ottakaa kynttelintynkä ja tikkuja, – kuiskasi tuomari apulaiselleen.
Rouva aukasi lukon ja laski vieraat saunaan. Djukowski raapasi tulta, josta kotapuoli valostui. Keskellä lattiaa oli pöytä. Pöydällä oli pienen, pullean teekeittiön vieressä soppamalja, siinä hyytynyttä kaalia ja lautanen, jolla oli kastikkeen tähteitä.
– Etemmä!
Tultiin seuraavaan huoneeseen, saunapuolelle. Siellä oli myöskin pöytä. Pöydällä suuri lautasellinen kinkkua, viinapullo, lautasia, veitsiä ja kahvelia.
– Missä hän on? Missä murhattu on? – kysyi Djukowski.
– Hän on lauteilla, – sopersi rouva entisestään kalveten ja yhä vavisten.
Djukowski otti käteensä kynttelintyngän ja kapusi lauteille. Täällä hän näki pitkän ihmisruumiin, joka virui liikkumattomana suurella untuvapatjalla. Ruumiista kuului kevyttä kuorsausta…
– Meitä petkutetaan, saakeli soikoon! – sävähti Djukowski. – Se ei ole hän! Täällä viruu joku elävä rötkäle. Hoi, mikä lempo te olette?
Ruumis veti vinkuen henkeä sisäänsä ja alkoi liikkua. Djukowski nykäsi ruumista kyynäspäähän. Ruumis nosti kätensä pystyyn, oikasihe itseään ja kohotti päätään.
– Kuka
