verta! – sanoi Djukowski täplää tarkastaen.
Kun lääkäri kuuli verestä puhuttavan, nousi hän vetelästi ylös ja vilkasi pikinpäin täplään.
– Verta näkyy olevan, – murahti hän.
– Siis ei kuristettu, jos verta on! – sanoi Tshubikow myrkyllisesti
Djukowskiin katsahtaen.
– Kuristus on tapahtunut makuuhuoneessa, vaan täällä on häntä lyöty jollain teräaseella, ettei olisi vironnut. Pensaan alla oleva täplä osottaa, että hän on virunut siinä verrattain pitkän aikaa, kunnekka he olivat saaneet käsiinsä asuja, joilla hänet on kuletettu puutarhasta pois.
– No, entäs saapas?
– Saapas vahvistaa vieläkin enemmän sitä ajatustani, että hänet on murhattu silloin, kun hän nukkumaan käydessään oli riisumassa saappaitaan. Yhden saappaan hän on ehtinyt riisua, vaan toisen eli tämän hän on saanut vain puoliväliin, josta se on tärinän ja kaatumisen tähden itsestään lähtenyt…
– Suurenmoista kekseliäisyyttä! – naurahti Tshubikow. – Niin se poika laskee kuin laastaria! Milloinka te Herran nimessä opitte hillitsemään viisasteluhaluanne? Sen sijaan, että tyhjää horisette, ottaisitte veren tahraamaa ruohoa analysia varten!
Kun paikka saatiin tutkituksi ja siitä oli tehty piirros, siirtyi tutkijakunta tilanhoitajan luo laatimaan pöytäkirjaa ja murkinoimaan. Murkinoidessa sukeusi keskustelu.
– Kello, rahat ynnä muu on koskematta, – alkoi Tshubikow keskustelun. – Niin selvästi, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ei murhaa ole tehty ryöstön aikeessa.
– Sen on tehnyt aivan sivistynyt henkilö, – lisäsi Djukowski.
– Mistä te sen päätätte?
– Minun tukenani on siitä öljytikku, jonka käyttöä täkäläiset talonpojat eivät ollenkaan tunne. Semmoisia tikkuja käyttävät vain tilanomistajat eivätkä nekään kaikki. Ja murhaa, tarkemmin huomauttaakseni, ei ole tehnyt yksi henkilö, vaan minimum kolme: kaksi on pitänyt kiinni, kolmas on kuristanut. Kljausow oli vahva mies ja murhamiesten on pitänyt tietää se.
– Mitäs hyötyä hänen voimastaan on ollut, jos hän esimerkiksi on nukkunut?
– Murhamiehet ovat tavanneet hänet saappaita riisumassa. Jos hän kerran riisui saappaitaan, ei hän tietystikään nukkunut.
– Lepuuttakaa järkeänne ja syökää sen sijaan!
– Vaan minun ymmärtääkseni, herra pristavi, – sanoi puutarhuri Jefreni, joka toi teekeittiön pöytään, – ei tuota turmelusta ole tehnyt kukaan muu kuin Nikolashka.
– Hyvin mahdollista, – sanoi Psekow.
– Kukas se Nikolashka on?
– Herran kamaripalvelija, herra pristavi, – vastasi Jefrem. – Ken muu, jollei juuri hän? Rosvomies, herra pristavi! Semmoinen juoppo ja renttu, ettei mokomaa. Hän kuletti aina viinaa herralle, pani hänet makaamaan… Kukas se sitte, jollei hän? Ja sitte vielä uskallan sanoa sen herra pristaville, se iletys oli kerran kehunut kapakassa, että tappaa herransa. Ja kenestä kaikki johtui? Akulkasta, akan tähden… Hänellä oli semmoinen nainen… Se oli herran mieleen ja ne ottivat sen luokseen ja se tietysti häntä suututti… Tuolla se nytkin keittiössä rötkehtii. Itkee ja valehtelee, että herraa on muka surku…
– Akulkan tähden voi tosiaankin suuttua, – sanoi Psekow. – Hän on yksinkertainen nainen, mutta… Ei Mark Iwanitsh suotta sanonut häntä Nanaksi. Hänessä on jotain, joka muistuttaa Nanaa… mielyttävää viehkeää…
– On se nähty… tiedettiin… – sanoi tutkijatuomari niistäen nenäänsä punaiseen liinaan.
Djukowski punastui ja loi katseensa maahan. Pristav alkoi rummuttaa sormellaan lautasen laitaa. Ispravnikkaa rupesi ryvittämään ja hän alkoi etsiä jotain paperilaukustaan. Lääkäriin yksistään ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta Akulkan eikä Nanan nimen mainitseminen. Tutkijatuomari käski kutsua Nikolashkan. Nikolashka, nuori, pitkätekoinen mies, jolla oli pitkä, kirjava nenä, sisäänpainunut rinta ja herrasperuinen nuttu, tuli Psekowin huoneeseen ja kumarsi tutkijatuomarin jalkoihin. Hänen kasvonsa olivat uniset ja itkun pöhössä. Hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi jaloillaan.
– Missä herra on? – kysyi häneltä Tshubikow.
– Murhattiin, herra tuomari.
Tämän sanottuaan rupesi Nikolashka räpyttelemään silmiään ja alkoi itkeä.
– Kyllä se tiedetään, että murhattiin. Vaan missä on hän nyt? Missä on hänen ruumiinsa?
– Sanovat, että ikkunasta on viety ulos ja puutarhaan kuopattu.
– Hm… Tutkinnon tuloksista tiedetään jo keittiössäkin… Inhottavaa! No, veikkonen, missäs sinä olit sinä yönä, jolloin herra surmattiin? Lauantaina toisin sanoen?
Nikolashka nosti päänsä pystyyn, oikasi kaulansa ja mietti.
– En voi muistaa, herra tuomari, – sanoi hän. – Olin ryypyksissä enkä muista.
– Alibi! – kuiskasi Djukowski hymähtäen ja käsiään hykertäen.
– Vai niin. Mutta mistäs se veri on tullut sinne ikkunan alle?
Nikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.
– Ajattele sukkelaan! – sanoi ispravnikka.
– Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin kanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan sekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa… Ja siitä se veri tuli.
Jefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut kanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken tapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut ehdottomasti kieltääkään.
– Alibi! – hymähti Djukowski. – Ja miten tyhmä alibi!
– Kävitkö Akulkan luona?
– Tulihan sitä tehdyksi.
– Houkuttelikos herra hänet sinulta?
– Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan Mihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian laita on.
Psekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä. Djukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti. Tilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen huomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä puutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti vuorostaan epäilevästi Psekowiin.
– Saat mennä! – sanoi hän Nikolashkalle. – Vaan sallikaa minun nyt tehdä teille, herra Psekow, eräs kysymys. Te tietysti olitte lauantaina sunnuntaita vasten täällä?
– Olin, me söimme kymmenen aikaan Mark Iwanitshin kanssa
