kohotti katseensa ylös ja kivettyi…
– Minä, minä… Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on tekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät ihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?
Kljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti ulos.
– Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon! Tra-ta-ta-ti-ta-tam… Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä te tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.
Kljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.
– Tuota… minä en käsitä sinua, – sanoi tuomari käsiään levitellen. – Sinäkö se olet vai et?
– Rauhoitu… Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata itseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään tä-ä-mää… Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!
– Mutta sittenkään en jaksa käsittää, – sanoi tuomari koneellisesti kallistaen lasiaan. – Miksi olet täällä?
– Miksi en sitte saisi olla, jos täällä on hyvä olla?
Kljausow ryyppäsi ja haukkasi kinkkua päälle.
– Asun pristavin rouvalla, kuten näet. Korven rotkossa, kuin mikäkin haltija. Juo! Sääliksi, veikkonen, kävi rouvaa ja sen vuoksi pesiydyin tähän majaan kuin erakko… Tulevalla viikolla aijon lähteä, jo kyllästyttää.
– Käy yli ymmärryksen! – sanoi Djukowski.
– Mikä käy yli ymmärryksen?
– Totisesti yli ymmärryksen! Sanokaa Jumalan nimessä, miten teidän saappaanne joutui puutarhaan?
– Mikä saapas?
– Me löysimme yhden saappaan makuuhuoneesta, vaan toisen puutarhasta.
– Se ei ole teidän asianne. Ryypätkää lempo vieköön! Kun kerran herätitte, niin ryypätkää! Se on lysti juttu se saapasjuttu. En tahtonut lähteä Olgan luo. En sattunut olemaan sillä tuulella ja olin hienossa hutikassa… Vaan hän tuli ikkunan alle ja alkaa haukuskella… Arvaathan, kuten akat ainakin… Silloin minä humalapäissäni viskasin saappaalla, ettei olisi turissut. Hän kapusi sisään, sytytti lampun ja ala vanuttaa minua humalaista. Antoi aika löylyn, retuutti tänne ja pani telkien taa… Lempi, viina ja kinkku! No, mihinkäs teillä on kiire, Tshubikow?
Tuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää painuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin ja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan niin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti. Tshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa kauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat nähneet häpeän hänen kasvoillaan.
Kotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori istui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.
– Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! – sanoi hän surullisin katsein tuomaria tervehtäen. – Taas se Itävalta siellä jotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain…
Tshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.
– Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa olen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, – kääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, – vaan sinä… en iki pitkinä päivinä unohda!
– Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!
– Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai muuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!
Djukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.
– Juon itseni täyteen! – päätti hän portista päästyään ja paarusti apein mielin kapakkaan.
Kun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.
– Mitäs se tuomari kävi täällä? – kysyi mies.
– Kävi sanomassa, että Kljausow on löydetty. Ja ajatteles, hänet löydettiin toisen vaimon luota!
– Oh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! – huokasi pristavi kohottaen katseensa ylös. – Enkös minä sanonut sinulle, ettei renttuilemisesta hyvää koidu! Sain sanoa, mutta et totellut.
YKSI MONISTA
Tuntia ennen junan lähtöä astuu perheenisä, jonka joukko asuu kesähuvilassa, erään ystävänsä huoneeseen ja puolinääntyneenä retkahtaa sohvalle. Hänellä on kantamuksena suuri lasivarjostin lamppua varten, lasten leikki-polkupörä ja pieni ruumisarkku.
– Voi, velikultani, – läähättää hän silmät päässä äimöttäen kuin mielipuolella. – Kuule rakas ystävä, kuule taivaan nimessä… lainaa mulle huomiseksi revolveri, ole niin laupias!
– Mitä sinä sillä teet?
– Tarvitsen… Oh, Jumalani! Anna vettä sukkelaan! Tarvitsen sen, yöllä on ajettava pimeän metsän halki, ja ken tietää, mitä siellä… Lainaa, veli, ole armollinen!
Ystävä katsoo perheenisän kalpeisiin, kärsiviin kasvoihin, hänen hikiselle otsalleen ja tajuttomiin silmiin.
– Valehtelet, Iwan Iwanitsh! – sanoo hän. Senkö pimeä metsä siellä on? Jotain on ehkä pälkähtänyt päähäsi! Näkeehän sen jo naamastasi, että paha on mielessä. Mikä sinun on! Mitä tuolla ruumisarkulla teet? Kuule, kääntääkö mieltäsi?
– Vettä… oi, taivasten tekijä! Odota, anna levähtää. Olen väsynyt kuin koira. Koko ruumiissa ja kallossa on semmoinen kolotus, kuin olisi minusta joka suoni kiskottu ja kärvennetty paistinvartaalla. En jaksa enää kärsiä… Ole oikea veli eläkä enää kysele, elä utele yksityiskohtia… anna revolveri! Rukoilen!
– Ole joutavia! Iwan Iwanitsh, muista, että olet perheenisä ja valtioneuvos! Häpeä!
– Helppo se on sinun muita häväistä, kun asut kaupungissa eikä sulla ole hajuakaan kirotuista kesähuviloista… Anna vielä vettä… Vaan olisitpa minun housuissani, niin toista virttä vetäisit… Olen marttyyri! Olen vetojuhta, orja, konna, joka yhä vain odottaa ja puuhailee henkeään toiseen maailmaan! Riepu, tollikko, idiotti! Mitä varten elän?
Perheenisä kimmahtaa pystyyn ja hurjasti lyöden kätensä yhteen alkaa harppailla lattialla.
– Sano nyt, mitä varten elän? – kiljuu hän hypähtäen ystävänsä eteen ja tarttuen tätä napista kiinni. – Mitä on tämä ruumiillisten ja henkisten tuskien sarja? Olla aatteiden marttyyri, se on toista, mutta olla lempo ties minkä marttyyri, naisten hameiden, ruumisarkkujen, eih! Ei, ei, ei! Riittää minun osakseni, riittää!
– Älä huuda, naapurit kuulevat!
– Anna kuulla,
