hän, siirtäen mällin suunsa toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran sylkeä, – mitä siihen tulee…
– Mihin?
– Rahaan…
– No niin?
– Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.
– Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena. – Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.
Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa tarttui kurkkuunsa.
– Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, – ajatteko meidät pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?
– En, lapset, sanoi laivanisäntä. – En, en ole teihin tyytymätön, päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.
– Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. – Silloinhan rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet luovailemaan.
– Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi laivanisäntä, – en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis kuin se onkin.
– Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!
– Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. – Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel, jatkoi hän, – seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että määräykseni täytetään.
– Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.
– Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.
Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.
– Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, – jättäkää minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.
Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.
– Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.
– Olen nähnyt, sanoi englantilainen, – että teitä on kohdannut uusi onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon entistä mieluummin auttaa teitä.
– Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.
– Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. – Olen kai suurin velkojanne?
– Teillä on ainakin ne velkakirjat, jotka lankeavat lyhyimmän ajan kuluessa maksettaviksi.
– Tahdotteko maksuajan lykkäystä?
– Lykkäys voisi pelastaa kunniani ja siis henkeni.
– Paljonko tahdotte?
Morrel epäröi.
– Kaksi kuukautta, sanoi hän.
– Hyvä, sanoi vieras, – annan teille kolme.
– Mutta luuletteko, että Thomson & French…
– Olkaa huoleti, minä vastaan kaikesta. Nyt on kesäkuun viides päivä.
– Niin on.
– Uusikaa kaikki nämä vekselit maksettaviksi syyskuun viidentenä. Ja sinä päivänä kello yksitoista aamupäivällä (kello oli sinä hetkenä täsmälleen yksitoista) tulen teidän luoksenne.
– Minä odotan teitä, sanoi Morrel. – Ja silloin maksan tai olen kuollut.
Nämä viimeiset sanat hän lausui niin hiljaa, että vieras ei voinut niitä kuulla.
Vekselit uudistettiin, entiset revittiin, ja laivanvarustajalla oli ainakin kolme kuukautta aikaa koota viimeisetkin varansa.
Englantilainen otti hänen kiitoksensa vastaan tyynesti, niin kuin heikäläisten tapa on, ja sanoi herra Morrelille hyvästi. Morrel saattoi häntä ovelle asti siunaten häntä.
Portailla hän kohtasi Julien. Tyttö oli astuvinaan portaita alas, mutta oikeastaan hän odotti.
– Hyvä herra, sanoi hän pannen kätensä ristiin.
– Neiti, sanoi vieras. – Jonakin päivänä saatte kirjeen, jonka alla on nimi… Merenkulkija Sindbad … toimikaa tarkoin sen mukaan, mitä kirjeessä määrätään, vaikka se tuntuisi teistä kuinka kummalliselta.
– Hyvä on, vastasi Julie.
– Lupaatteko?
– Vannon.
– Hyvä! Hyvästi, neiti. Pysykää aina hellänä ja hyvänä tyttärenä niin kuin tähänkin asti, ja olen varma siitä, että taivas palkitsee teidät antamalla teille Emmanuelin mieheksenne.
Julie sävähti, kävi tulipunaiseksi ja tarttui kaidepuuhun.
Vieras jatkoi tietään viitaten hänelle hyvästiksi.
Pihalla hän kohtasi Penelonin, joka piti käsissään kahta sadan frangin kääröä tietämättä mitä niillä tehdä.
– Tulkaahan, ystäväni, sanoi vieras hänelle, – tahdon puhua kanssanne.
30. Syyskuun viides päivä
Kun Thomson & Frenchin edustaja ehdotti maksuajan lykkäystä hetkenä, jolloin Morrel sitä kaikkein vähimmin uskalsi toivoa, tuntui hänestä aivan kuin onni jälleen palaisi ja kohtalo lakkaisi häntä vainoamasta. Samana päivänä hän kertoi kaiken vaimolleen, tyttärelleen ja Emmanuelille, ja toivo ja rauhallisuus palasi jälleen perheeseen. Mutta pahaksi onneksi Morrel oli tekemisissä muidenkin kuin Thomson & Frenchin kanssa. Aivan niin kuin hän oli sanonut, ei liikemaailmassa ole ystäviä, vain kauppatuttavia. Kun hän oikein mietti, ei hän voinut käsittää, miksi Thomson & French olivat sillä tavoin menetelleet hänen suhteensa. Hän ei voinut selittää sitä muulla tavoin kuin että tämä kauppaliike oli ajatellut näin: Viisaampaa on tukea kauppahuonetta, joka on meille velkaa lähes kolmesataatuhatta frangia, ja saada rahansa kolmen kuukauden päästä kuin jouduttaa vararikkoa ja saada silloin ainoastaan viisi tai kuusi prosenttia.
Pahaksi onneksi eivät kaikki Morrelin
