style="font-size:15px;"> – Mentäväkö? sopersi Julie.
– Niin, minä saatan sinua.
– Mutta etkö lukenut, että minun täytyy mennä sinne yksin? sanoi Julie.
– Sinä menetkin sinne yksin, vastasi nuori mies. – Minä odotan sinua Musée-kadun kulmassa, ja jos viivyt niin kauan, että arvelen vaaran uhkaavan, niin tulen sinua etsimään, ja voi silloin sitä miestä, joka on antanut sinulle valittamisen aihetta.
– Olet siis sitä mieltä, Emmanuel, sanoi tyttö arkaillen, – että minun pitää mennä sinne?
– Olen. Sanoihan kirjeentuoja, että isäsi pelastus riippuu siitä.
– Mikä vaara häntä sitten uhkaa? kysyi nuori tyttö.
Emmanuel epäröi hetkisen, mutta hän tahtoi saada tytön noudattamaan kirjeen määräystä ja sen vuoksi hän iski suoraan asiaan.
– Kuulehan, sanoi hän. – Tänään on syyskuun viides päivä, eikö niin?
– On.
– Tänään kello yksitoista täytyy isäsi suorittaa kolmesataatuhatta frangia.
– Niin, tiedän sen.
– Kassassa on vain viisitoistatuhatta.
– Mitä siis tapahtuu?
– Jos ennen yhtätoista ei kukaan tule isääsi auttamaan, täytyy hänen kello kaksitoista julistaa itsensä vararikkotilaan.
– Tule, tule, sanoi tyttö ja veti nuoren miehen mukaansa.
Tällä välin rouva Morrel oli kertonut kaiken pojalleen.
Nuori mies oli kyllä tietänyt, että monet vastoinkäymiset olivat kohdanneet isää ja että liikkeellä oli ollut suuria menoja, mutta hän ei tietänyt, että asiat olivat näin pitkällä.
Hän oli aivan kuin lamautunut.
Äkkiä hän syöksyi ulos, juoksi portaita ylös, sillä hän luuli isänsä olevan työhuoneessa, ja kolkutti sen oveen, mutta turhaan.
Siinä seisoessaan hän kuuli asuinhuoneisiin vievän oven aukenevan, kääntyi ja näki isänsä. Sen sijaan että olisi mennyt suoraan työhuoneeseensa, herra Morrel olikin mennyt asuinhuoneisiin ja tuli nyt sieltä.
Morrel huudahti hämmästyksestä nähdessään Maximilienin, hän ei tietänyt nuoren miehen tulosta mitään. Hän jäi liikkumattomana paikalleen ja painoi vasemmalla kädellään esinettä, jonka oli kätkenyt takkinsa alle.
Maximilien heittäytyi isänsä kaulaan. Mutta äkkiä hän väistyi kauemmaksi ja jätti vain oikean kätensä isänsä povelle.
– Isä, sanoi hän kalmankalpeana, – miksi teillä on pistooleita taskussanne?
– Juuri sitä minä pelkäsin, sanoi Morrel.
– Isä, isä, huudahti nuori mies. – Miksi nämä aseet?
– Maximilien, sanoi Morrel katsoen terävästi poikaansa, – sinä olet mies ja sinulla on kunniantuntoa. Tule, minä selitän sinulle kaikki.
Ja tyynenä Morrel astui työhuoneeseensa Maximilienin seuratessa häntä horjuvin askelin.
Morrel avasi oven ja sulki sen poikansa astuttua sisään. Sitten hän meni työhuoneeseensa, laski pistoolit pöytänsä reunalle ja osoitti sormellaan pojalleen avoinna olevaa tilikirjaa.
Siihen oli liikkeen tila tarkkaan merkitty.
Morrelin oli suoritettava puolen tunnin kuluttua kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.
Hänellä ei ollut muuta kuin viisitoistatuhatta kaksisataa viisikymmentäseitsemän frangia.
– Lue, sanoi Morrel.
Nuori mies luki ja jäi seisomaan paikalleen aivan murtuneena.
Morrel oli vaiti. Mitä hän olisikaan voinut lisätä numeroiden murhaavaan todistukseen!
– Ja oletteko tehnyt kaiken isä, välttääksenne tämän onnettomuuden?
– Olen, vastasi Morrel.
– Mitään tuloja ei ole tiedossa?
– Ei mitään.
– Ja puolen tunnin päästä on nimemme häpäisty!
– Veri pesee häpeän pois, sanoi Morrel.
– Olette oikeassa, isä, ja minä ymmärrän teitä.
Sitten hän ojensi kätensä pistooleita kohden sanoen:
– Toinen on teitä ja toinen minua varten.
Morrel pidätti hänen kättään.
– Ja äitisi … sisaresi … kuka heitä elättää?
Nuoren miehen koko ruumis alkoi väristä.
– Isä, sanoi hän, – vaaditteko minua jäämään elämään?
– Vaadin, sanoi Morrel, – sillä se on velvollisuutesi. Sinulla on tyyni, voimakas luonne, Maximilien… Maximilien, sinä et ole mikään tavallinen luonne. Minä en käske sinua, en vaadi sinulta mitään, sanon ainoastaan: Tutki asemaa, aivan kuin olisit vieras, ja tuomitse sitten.
Nuori mies mietti hetkisen, sitten tuli hänen silmiinsä syvä alistumisen ilme. Mutta hän irroitti hitaasti ja alakuloisesti olkalappunsa, jotka olivat hänen upseeriarvonsa merkit.
– Kuolkaa rauhassa, isä, sanoi hän, – minä jään elämään!
Morrel aikoi heittäytyä poikansa eteen polvilleen, mutta Maximilien sulki hänet syliinsä, ja hetkisen sykkivät nämä jalot sydämet toisiansa vastaan.
– Tiedäthän, etten ole itse syypää tuhooni? sanoi Morrel.
Maximilien hymyili.
– Olette kunniallisin mies, minkä koskaan olen tuntenut.
– Nyt olemme sanoneet kaiken. Palaa nyt äitisi ja sisaresi luo.
– Isä, sanoi nuori mies laskeutuen polvilleen, – siunatkaa minua!
Morrel otti poikansa pään käsiensä väliin, suuteli häntä useaan kertaan ja sanoi:
– Niin, niin, minä siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta. Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä,
