seurasi minua, isä. Hänen piti odottaa minua Musée-kadun kulmassa. Mutta hän ei kylläkään palatessani ollutkaan enää siellä.
– Herra Morrel! kuului huuto portailta. – Herra Morrel!
– Se on hänen äänensä, sanoi Julie.
Samassa Emmanuel astui sisään. Hänen kasvoillaan kuvastui ilo ja mielenliikutus.
– Pharaon! huusi hän. – Pharaon!
– Mitä! Pharaon! Oletko hullu, Emmanuel! Tiedäthän, että se on hukkunut.
– Pharaon, herra Morrel. Sataman suulta on ilmoitettu, että Pharaon on tulossa.
Morrel vaipui tuoliin, hänen voimansa pettivät. Hän ei voinut millään selittää näitä uskomattomia, ennenkuulumattomia, satumaisia tapauksia.
– Isä, huudahti Maximilien, – miksi sanoitte Pharaonin hukkuneen?
Sataman suulta ilmoitetaan Pharaonin tulevan.
– Ystäväni, sanoi Morrel, – ennen kuin se voi tapahtua, täytyy uskoa ihmeisiin. Mahdotonta! Mahdotonta!
Mutta olivathan kukkaro, kuitti ja kallisarvoinen timanttikin todellisia ja1 yhtä kaikki uskomattomia.
– Hyvä herra, sanoi Cocles vuorostaan, – mitä tämä tietää, Pharaon?
– Menkäämme katsomaan, sanoi Morrel nousten paikaltaan, – ja Jumala meitä armahtakoon, jos se on väärä uutinen.
He laskeutuivat portaita alas. Portailla odotti rouva Morrel. Hän ei ollut uskaltanut astua sisään.
Vähän ajan päästä he olivat Cannebièrella.
Satamassa oli suuri joukko kansaa koolla.
Tämä joukko antoi Morrelille tietä.
– Pharaon, Pharaon! huusivat kaikki.
Kaikkien ihmeeksi laski Saint-Jeanin tornin edustalle laiva, jonka keulassa oli valkoisin kirjaimin "Pharaon (Morrel & poika, Marseille)", aivan samanlainen kuin toinenkin Pharaon ja lastinaan kokenillia ja indigoa. Se laski ankkurinsa ja purjeensa. Kannella komensi kapteeni Gaumard, ja Penelon viittoi Morrelille.
Enää ei voinut epäilläkään, omat silmät olivat todistamassa, ja kymmenentuhatta ihmistä todistusta tukemassa.
Kun Morrel ja hänen poikansa syleilivät kaikkien nähden toisiaan rannalla nähdessään tämän ihmeen, niin eräs mies, jonka kasvoja puoliksi peitti musta parta, katseli tätä kohtausta aivan heltyneenä lähellä olevan ristikkoikkunan takaa ja sanoi itsekseen:
– Ole onnellinen, jalo mies. Siunattu ollos kaiken sen hyvän tähden, mitä olet tehnyt ja tulet tekemään. Ja pysyköön kiitollisuuteni yhtä salassa kuin hyvä työsikin.
Ja huulillaan hymy, jossa kuvastui ilo ja onni, hän lähti kätköstään kenenkään näkemättä, sillä kaikkien huomio oli kohdistunut päivän tärkeimpään tapaukseen. Hän astui alas portaita, jotka ovat satamalaiturin reunassa, ja huusi kolme kertaa:
– Jacopo, Jacopo, Jacopo!
Pieni vene tuli hänen luokseen, hän hyppäsi siihen, soudatti itsensä komeaan purteen ja nousi sen kannelle kepeästi kuin merimies. Sieltä hän katseli, miten Morrel ilosta itkien kätteli kaikkia ja näytti etsivän tuota tuntematonta hyväntekijäänsä laivasta.
– Ja nyt, sanoi tuntematon, – hyvästi, hyvyys, ihmisyys, kiitollisuus… Hyvästi kaikki tunteet, jotka sydämen tekevät onnelliseksi…! Kohtalo on valinnut minut puolestaan palkitsemaan hyviä ihmisiä … koston jumala jättäköön nyt minulle paikkansa rangaistakseni rikolliset!
Nämä sanat sanottuaan hän viittasi, ja aivan kuin pursi olisi odottanut vain tätä merkkiä, se läksi kiitämään ulappaa kohden.
31. Italia – Merenkulkija Sindbad
Vuoden 1838 alussa oli Firenzessä kaksi nuorta miestä, jotka molemmat kuuluivat Pariisin hienoimpaan seurapiiriin; toinen oli vicomte Albert de Morcerf, toinen paroni Franz d'Epinay. He olivat päättäneet viettää karnevaalin Roomassa, jossa Franzin tuli olla Albertin oppaana, sillä hän oli jo kaksi vuotta oleskellut Italiassa.
Mutta asuinpaikan saaminen Roomassa karnevaalin aikana ei ole suinkaan helppoa, ellei tahdo maata Piazza del Popololla tai Forum Romanumilla.
Niinpä nuorukaiset kirjoittivat Pastrinille, joka omisti London-hotellin Piazza di Spagnan varrella, ja tilasivat itselleen hauskan asunnon.
Pastrini vastasi, ettei hänellä ollut enää vapaina muuta kuin kaksi huonetta ja pieni kabinetti kolmannessa kerroksessa. Ne hän oli valmis vuokraamaan kohtuullisesta hinnasta, louisdorista päivässä. Nuoret miehet suostuivat tähän. Sillä välillä Albert läksi Napoliin ja Franz jäi Firenzeen.
Nautittuaan kaikista niistä huveista, jotka Medicien kaupunki voi tarjota, käveltyään kyllikseen siinä maallisessa paratiisissa, jonka nimi on Carcine, Franz halusi nähdä Elban, Napoleonin merkillisen oleskelupaikan. Hän oli jo sitä ennen nähnyt Korsikan, Napoleonin kehdon.
Eräänä iltana hän siis irroitti Livornon satamassa purjeveneen, laskeutui sen pohjalle viittaansa kietoutuneena ja sanoi merimiehille ainoastaan: "Elban saarelle!"
Vene läksi satamasta aivan kuin merilintu pesästään, ja seuraavana päivänä Franz saapui Porto-Ferrajoon.
Franz kulki keisarillisen saaren halki kaikkia niitä teitä, joita jättiläinen oli astunut, ja palasi purteen Marcianassa.
Kaksi tuntia myöhemmin hän laski maihin Pianosan saarelle, jossa kerrottiin olevan tavattoman paljon pyitä.
Metsästys ei onnistunut hyvin. Franz sai ammutuksi ainoastaan pari vaivaista pyytä, ja uuvutettuaan siten itsensä aivan turhan tähden hän meni jokseenkin huonolla tuulella veneeseen.
– Jos teidän ylhäisyytenne vain tahtoo, sanoi laivuri, – niin voin neuvoa verrattoman metsästyspaikan.
– Missä?
– Näettekö tuon saaren? sanoi laivuri ja osoitti sormellaan etelään päin erästä keilanmuotoista, kallioista saarta, joka kohosi aivan tummansinisen meren keskeltä.
– Mikä tuo saari on? kysyi Franz.
– Monte-Criston saari, vastasi livornolainen.
– Mutta eihän minulla ole lupaa metsästää tuolla saarella.
– Sitä ei teidän ylhäisyytenne tarvitsekaan, saari on aivan autio.
– Autio saari keskellä Välimerta, sepä omituista.
– Ja luonnollista, teidän ylhäisyytenne. Saari on kauttaaltaan kallioinen, eikä siellä ole tilkkuakaan viljelyskelpoista maata.
– Minne saari kuuluu?
– Toscanaan.
– Millaista riistaa siellä on?
– Tuhansittain villivuohia.
