onnettomuus uhkasi Morrelin perhettä.
Tuli yö. Naiset olivat pysytelleet valveilla toivoen Morrelin lähtiessään työhuoneestaan poikkeavan heidän luokseen. Mutta hän hiipikin vain hiljaa heidän huoneensa oven ohitse, epäilemättä peläten heidän häntä kutsuvan.
Naiset kuulostivat. Hän meni omaan huoneeseensa ja lukitsi oven.
Rouva Morrel lähetti tyttärensä nukkumaan. Puoli tuntia sen jälkeen, kun Julie oli lähtenyt, rouva Morrel riisui kenkänsä ja hiipi käytävään nähdäkseen avaimenreiästä, mitä hänen miehensä teki.
Käytävässä hän tapasi varjon: Julie oli yhtä levoton kuin äitinsäkin ja oli lähtenyt ottamaan selkoa isänsä puuhista.
Tyttö meni rouva Morrelin luo.
– Hän kirjoittaa, kuiskasi hän.
Rouva Morrel kumartui avaimenreiän kohdalle. Morrel kirjoitti todellakin. Mutta rouva Morrel huomasi sen, mitä tytär ei ollut huomannut, nimittäin, että hänen miehensä kirjoitti leimapaperille.
Hänessä heräsi kamala ajatus: mies kirjoitti testamenttiaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi, mutta hänellä oli kuitenkin siksi paljon voimia, että hän jaksoi olla virkkamatta mitään.
Seuraavana päivänä herra Morrel näytti aivan tyyneltä. Hän oli tavalliseen tapaansa työhuoneessaan, tuli aamiaiselle niin kuin ennenkin, mutta päivällisen jälkeen hän veti tyttärensä viereensä istumaan, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sitä kauan rintaansa vastaan.
Sinä iltana Julie sanoi äidilleen, että vaikka isä olikin näennäisesti tyyni, niin hän oli huomannut, että isän sydän sykki kiivaasti.
Kaksi seuraavaa päivää kului melkein samalla tapaa. Syyskuun 4. päivän iltana herra Morrel pyysi tyttäreltään työhuoneensa avainta.
Julie säikähti, sillä tämä pyyntö ennusti hänen mielestään onnettomuutta. Miksi isä pyysi häneltä pois avaimen, joka hänellä aina oli ollut ja jota ei häneltä lapsena ollut otettu pois muuten kuin rangaistukseksi?
– Mitä pahaa olenkaan tehnyt, hän kysyi, – kun otatte minulta tämän avaimen pois?
– Et mitään, rakas lapsi, vastasi Morrel, jonka silmiin kysymys nosti kyyneliä. – Et mitään, mutta minä tarvitsen sen.
Julie oli etsivinään avainta.
– Olen kai jättänyt sen huoneeseeni, sanoi hän.
Hän poistui. Mutta sen sijaan että olisi mennyt omaan huoneeseensa, hän riensikin Emmanuelin luo neuvotellakseen hänen kanssaan.
– Älä anna avainta isällesi, sanoi tämä. – Ja jos suinkin on mahdollista, niin älä lähde hänen luotaan pois.
Koko syyskuun 4. ja 5. päivien välisen yön rouva Morrel vietti korva seinää vasten painettuna. Kello kolmeen asti aamulla hän kuuli miehensä kiihkeästi astelevan huoneessaan.
Vasta kello kolmelta hän heittäytyi vuoteelle.
Naiset viettivät yön yhdessä. Edellisestä illasta asti he olivat odottaneet Maximilienia.
Kello kahdeksan tuli herra Morrel heidän huoneeseensa. Hän oli tyyni, mutta yöllinen levottomuus oli jättänyt jälkensä hänen kalpeille kasvoilleen.
Naiset eivät tohtineet kysyä häneltä, oliko hän nukkunut hyvin.
Morrel oli vaimoaan kohtaan hellempi ja tytärtään kohtaan isällisempi kuin koskaan ennen. Taukoamatta hän katseli ja suuteli tytärtään.
Julie muisti Emmanuelin määräyksen ja tahtoi seurata isäänsä, kun tämä lähti huoneeseensa. Mutta Morrel esti häntä hellästi:
– Jää äitisi luo, sanoi hän.
Mutta Julie oli itsepintainen.
– Minä käsken! sanoi Morrel.
Ensimmäisen kerran herra Morrel sanoi tyttärelleen: Minä käsken! Mutta hänen äänessään oli sitä sanoessaan niin isällisen hellä sointu, että Julie ei uskaltanut astua askeltakaan eteenpäin.
Hän jäi mykkänä ja liikkumattomana paikalleen. Vähän ajan päästä aukeni ovi, käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen ja huulet painautuivat hänen otsalleen.
Hän kohotti päänsä ja huudahti ilosta.
– Maximilien! sanoi hän.
Kuultuaan tämän huudon rouva Morrel riensi sisään ja vaipui poikansa syliin.
– Äiti, sanoi nuori mies katsellen vuoroin äitiään ja sisartaan, – mitä on tapahtunut? Minä aivan kauhistuin saadessani kirjeenne ja riensin tänne.
– Julie, sanoi rouva Morrel samalla antaen merkin nuorelle miehelle, – menehän ilmoittamaan isällesi, että Maximilien on saapunut.
Tyttö riensi pois huoneesta, mutta portaitten ensimmäisellä askelmalla häntä vastaan tuli mies, jolla oli kädessään kirje.
– Oletteko neiti Julie Morrel? kysyi mies hyvin italianvoittoisella murteella.
– Olen, änkytti Julie. – Mutta mitä tahdotte minusta, enhän tunne teitä laisinkaan.
– Lukekaa tämä, sanoi mies ja ojensi hänelle kirjeen.
Julie arkaili.
– Siitä riippuu isänne pelastus, sanoi kirjeen tuoja.
Tyttö tarttui molemmin käsin kirjeeseen, avasi sen nopeasti ja luki:
Lähtekää heti paikalla Meilhan-kadun varrelle, menkää taloon numero 15. pyytäkää portinvartijalta viidennen kerroksen avain, astukaa sisään, ottakaa uunin kulmalta punainen silkkikukkaro ja tuokaa se isällenne.
Tämän täytyy välttämättömästi tapahtua ennen kello yhtätoista.
Olette luvannut totella minua sokeasti, vetoan lupaukseenne.
Merenkulkija Sindbad.
Nuori tyttö kiljahti ilosta, nosti silmänsä kirjeestä tehdäkseen kysymyksiä miehelle, joka oli hänelle kirjeen tuonut, mutta tämä oli jo kadonnut.
Hän alkoi silloin lukea kirjettä toistamiseen ja huomasi siinä jälkikirjoituksen:
Teidän täytyy ehdottomasti toimittaa tämä asia itse. Jos tulette toisen seurassa tai jos toinen tulee teidän sijastanne, niin portinvartija vastaa, ettei hän tiedä, mistä on kysymys.
Tämä jälkikirjoitus hillitsi suuresti tytön iloa. Ehkä tässä pillikin ansa, johon häntä koetettiin houkutella? Viaton kun oli, ei hän tietänyt, minkä vaarojen alaiseksi hänen ikäisensä nuori tyttö voi joutua, mutta eihän tarvitse tuntea vaaraa pelätäkseen sitä. Tuntemattomat vaarat herättävätkin eniten pelkoa.
Julie arkaili, hän päätti neuvotella asiasta.
Mutta epämääräinen tunne, jota hän ei voinut itselleenkään selittää,
