hyväksymiäni vekseleitä? kysyi Morrel.
– On, jokseenkin suuria.
– Kuinka suuria? kysyi Morrel äänellä, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.
Englantilainen otti esiin paksun pinkan.
– Tässä on ensinnäkin kahdensadantuhannen frangin saatava, jonka herra Boville, vankiloiden tarkastaja, on siirtänyt meille. Tunnustatteko olevanne tämän summan velkaa herra Bovillelle?
– Tunnustan. Hän sijoitti tämän summan viisi vuotta sitten liikkeeseemme neljän ja puolen prosentin korolla.
– Ja se lankeaa maksettavaksi…
– Puolet tämän kuun viidentenätoista ja puolet ensi kuun viidentenätoista päivänä.
– Aivan oikein. Sen lisäksi on tässä kolmenkymmenenkahdentuhannen viidensadan frangin arvosta vekseleitä, jotka lankeavat maksettaviksi tämän kuun viimeisenä päivänä. Ne ovat teidän hyväksymiänne ja ovat joutuneet meidän käsiimme kolmannen henkilön välityksellä.
– Minä tunnustan ne oikeiksi, sanoi Morrel.
Hän punastui häpeästä ajatellessaan, että hän kenties ensi kerran elämässään ei voisikaan lunastaa nimikirjoitustaan.
– Ja siinäkö on kaikki?
– Ei. Tässä on vielä ensi kuun viimeisenä päivänä maksettavia vekseleitä, jotka meille ovat luovuttaneet kauppahuoneet Pascal sekä Wild & Turner Marseillessa, yhteensä noin viisikymmentätuhatta frangia. Kaikki yhteensä siis on kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia.
On mahdotonta kuvata, kuinka onneton Morrel tämän luettelemisen aikana kärsi.
– Kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, kertasi hän koneellisesti.
– Niin, jatkoi englantilainen. – En voi olla salaamatta teiltä, jatkoi hän hetken kuluttua, – että vaikkakin olette tähän asti moitteettomasti hoitanut kaikki asianne, huhutaan Marseillessa, ettette nyt enää voisikaan niistä suoriutua.
Kuullessaan nämä melkein tylyt sanat Morrel kalpeni pelottavasti.
– Hyvä herra, sanoi hän, – niinä kahtenakymmenenäneljänä vuotena, joina olen hoitanut liikettä isäni jälkeen, ja niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena, joita hän sitä hoiti, ei ainoakaan Morrel & pojan hyväksymä vekseli ole jäänyt maksamatta.
– Tiedän sen kyllä, sanoi englantilainen. – Mutta puhukaa kunnon miehenä toiselle kunnon miehelle suoraan. Maksatteko nämäkin kaikki yhtä täsmällisesti?
Morrel vavahti, mutta katsoi kysyjään rauhallisemmin kuin tähän asti.
– Kun kysymys tehdään noin suoraan, sanoi hän, – on minun siihen suoraan vastattavakin. Minä maksan, jos, niin kuin toivon, laivani saapuu satamaan, sillä sen tulo palauttaa luottoni, jonka olen monien vastoinkäymisten vuoksi menettänyt. Mutta ellei Pharaon, viimeinen apuni ja turvani, saavukaan…
Kyynelet nousivat miesraukan silmiin.
– No niin, kysyi hänen vieraansa, – ellei tuo viimeinen apu ja turva saavu…?
– Silloin, jatkoi Morrel, – sitä on vaikea sanoa … mutta kun olen jo kerran tottunut onnettomuuteen, saan tottua häpeäänkin; no niin, silloin minun kai täytyy lakkauttaa maksuni.
– Eikö teillä ole ystäviä, jotka voisivat teitä tällaisessa tapauksessa auttaa?
Morrel hymyili alakuloisesti.
– Tiedättehän, sanoi hän, – kauppa-asioissa ei ole ystäviä, on vain kauppatuttavia.
– Se on kyllä totta, sanoi englantilainen hiljaa. – Teillä on siis yksi ainoa toivo?
– Yksi ainoa.
– Viimeinen?
– Viimeinen.
– Joten, jos se pettää…
– Olen hukassa, aivan hukassa.
– Tullessani tänne saapui laiva satamaan.
– Tiedän kyllä. Eräs nuori mies, joka on pysynyt keskellä onnettomuuttani minulle uskollisena, viettää suurimman osan aikaansa taloni katolle rakennetussa lasikopissa toivoen voivansa ensimmäisenä ilmoittaa minulle iloisen uutisen. Hän kertoi minulle laivan tulosta.
– Se ei siis ollut teidän laivanne?
– Ei, se on bordeauxlainen laiva, La Gironde. Sekin saapui Intiasta, mutta ei ole minun.
– Ehkä se tietää jotakin Pharaonista ja tuo teille tietoja?
– Sanoakseni suoraan pelkään yhtä paljon tietoja kuin sitä, etten niitä saa. Epävarmuus on aina tavallaan toivoa.
Hän jatkoi hiljaa:
– Tämä viipyminen ei ole luonnollista. Pharaon läksi Kalkuttasta helmikuun viidentenä päivänä. Sen olisi jo kuukausi sitten pitänyt saapua tänne.
– Mitä tämä on? sanoi englantilainen samassa. – Mitä tämä merkitsee?
– Hyvä Jumala, hyvä Jumala, huudahti Morrel kalveten, – mitä taas on tapahtunut?
Portailta kuului kolinaa ja hälinää, siellä juostiin edestakaisin, kuului tuskanhuudahduskin.
Morrel nousi mennäkseen ovea kohden, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui jälleen istumaan.
Vieras katseli häntä tavattoman sääliväisesti. Hälinä oli tauonnut, mutta Morrel näytti kuitenkin odottavan vielä jotakin. Hälinällä oli syynsä, sillä täytyi olla seurauksensakin.
Vieras oli kuulevinaan, miten hiljaa noustiin portaita ja miten monet askelet pysähtyivät kolmanteen kerrokseen.
Avain pistettiin ulomman oven lukkoon, ja sen saranat narisivat.
– Vain kahdella ihmisellä on tämän oven avain, mutisi Morrel, – Cocleksella ja Juliella.
Samassa aukeni ovi, ja nuori tyttö astui sisään kalpeana ja kyynelsilmin. Morrel nousi, tuki itseään tuolin käsipuuhun, sillä hän ei muuten olisi pysynyt pystyssä. Hän tahtoi kysyä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.
– Isä, sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin, – antakaa tyttärellenne anteeksi, kun hän tuo teille huonoja uutisia.
Morrel tuli kalmankalpeaksi. Julie heittäytyi hänen syliinsä.
– Isä, isä, sanoi hän. – Rohkeutta!
– Pharaon on siis hukkunut? kysyi Morrel tukahtuneella äänellä.
Nuori tyttö ei vastannut mitään, hän nyökäytti päätään, jonka oli painanut isänsä rintaan.
– Entä miehistö? kysyi Morrel.
