on käynyt vieläkin ihmeellisemmin.
– Mutta miten voi katalonialainen kalastaja, jolla ei ole mitään pääomaa eikä sivistystä, tulla rikkaaksi? Sitä minä en voi ymmärtää.
– Ei sitä voi kukaan muukaan. Hänen elämässään täytyy olla jokin kummallinen salaisuus, jota ei kukaan tiedä.
– Mutta mitä tietä hän sitten pääsi tähän korkeaan asemaan tai rikkauteen?
– Molempiin, molempiin. Hänellä on sekä korkea asema että rikkautta.
– Aivanhan te kerrotte minulle satua.
– Siltä kyllä kaikki ensimmältä näyttääkin. Mutta kuulkaahan, niin ymmärrätte. Vähän ennen keisarin paluuta oli Fernandille langennut arpa astua sotapalvelukseen. Bourbonit antoivat hänen olla rauhassa Catalansissa, mutta Napoleon palasi, ylimääräinen sotaväennosto pantiin toimeen, ja Fernandin oli pakko lähteä. Minäkin jouduin sotaväkeen, mutta kun olin Fernandia vanhempi ja olin mennyt vaimoraukkani kanssa naimisiin, niin minut lähetettiin ainoastaan rannikkoa vartioimaan. Fernand määrättiin toimivaan armeijaan. Hän joutui rykmenttinsä mukana rajalle ja otti osaa Lignyn taisteluun. Seuraavana yönä hän oli vartijana erään kenraalin teltan edustalla. Kenraali oli salaisissa väleissä vihollisen kanssa, ja hänen piti samana yönä mennä englantilaisten puolelle. Hän kehotti Fernandia seuraamaan häntä. Fernand suostui, jätti paikkansa ja seurasi kenraalia. Jos Napoleon olisi pysynyt vallassa, niin Fernand olisi siitä hyvästä joutunut sotaoikeuteen, mutta bourbonien palatessa valtaan oli tämä sama seikka hänelle suosituksena. Hän palasi Ranskaan aliupseerina. Kenraali pysyi huomattavassa asemassa ja suosi häntä edelleen. Hänestä tuli kapteeni vuonna 1823, juuri silloin kun Espanjan sota alkoi, samaan aikaan, jolloin Danglars teki ensimmäiset liikeyrityksensä. Fernand oli espanjalainen, hänet lähetettiin Madridiin tutkimaan maanmiestensä mielialaa. Siellä hän tapasi Danglars'in, liittyi häneen, lupasi kenraalilleen apua pääkaupungin ja maaseudun kuningasmielisiltä, sai lupauksia, teki omasta puolestaan sitoumuksia, johti joukot pitkin teitä, jotka hän yksin tunsi, läpi solien, joita kuningasmieliset vartioivat, ja teki tämän lyhyen sodan aikana niin suuria palveluksia, että Trocadéron taistelun jälkeen hänet nimitettiin everstiksi, hän sai kunnialegioonan upseerin ristin ja kreivin arvonimen.
– Oi kohtaloa, kohtaloa! huudahti apotti.
– Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Kun Espanjan sota oli loppunut, näytti Euroopalle koittavan rauhan aika ja Fernand huomasi sen hidastuttavan hänen ylenemistään. Mutta Kreikka oli noussut kapinaan Turkkia vastaan ja alkoi käydä vapaustaisteluaan. Kaikkien katseet kääntyivät Ateenaan. Kreikan sääliminen ja auttaminen alkoi olla muotina. Vaikka Ranskan hallitus, niin kuin tiedätte, ei suoranaisesti tukenutkaan Kreikkaa, salli se yksityisten mennä sen palvelukseen. Fernand pyysi ja saikin luvan astua Kreikan sotaväkeen, vaikka hän yhä pysyi Ranskan armeijan listoissa. Vähän sen jälkeen kuultiin, että kreivi Morcerf – se on hänen aatelisnimensä – oli astunut Ali-pashan palvelukseen opastajakenraalina. Ali-pasha sai surmansa, niin kuin tiedätte, mutta ennen kuolemaansa hän antoi Fernandille palkaksi suurehkon rahasumman. Fernand palasi Ranskaan, jossa hänen kenraalinarvonsa vahvistettiin.
– Se on siis hänen asemansa tätä nykyä? kysyi apotti.
– Niin on, jatkoi Caderousse. – Hänellä on komea palatsi Pariisissa, Helder-katu 27.
Apotti avasi suunsa, näytti arkailevan hetkisen, mutta sitten tekevän päätöksen.
– Entä Mercedes? sanoi hän. – Minulle kerrottiin hänen kadonneen.
– Kyllä hän katosi, sanoi Caderousse, – niin kuin aurinko katoaa, noustakseen seuraavana aamuna entistä kirkkaampana.
– Onko hänkin siis tullut rikkaaksi? kysyi apotti ivallisesti hymyillen.
– Mercedes on tällä hetkellä Pariisin hienoin nainen, sanoi Caderousse.
– Jatkakaa, lausui apotti, – olen kuulevinani aivan kuin jännittävää satua. Mutta olen itsekin nähnyt niin kummallisia tapahtumia, että kertomuksenne ei minua hämmästytä.
– Mercedes oli alussa aivan epätoivoissaan Edmondin katoamisesta. Olenhan kertonut, kuinka hän kävi herra Villefort'n luona ja kuinka hän hoiteli vanhaa Dantèsia. Kaiken epätoivon keskellä häntä kohtasi uusi suru, Fernand läksi pois, Fernand, jonka rikoksesta hän ei tietänyt mitään ja jota hän rakasti aivan kuin omaa veljeään. – Kun Fernand oli lähtenyt, jäi Mercedes yksin. Kolme kuukautta hän itki. Hän ei saanut mitään tietoja Edmondista eikä Fernandista. Hän ei nähnyt muuta kuin vanhuksen, joka oli kuolemaisillaan epätoivoon. Eräänä iltana istuttuaan tapansa mukaan koko päivän paikallaan niiden teiden risteyksessä, jotka Marseillesta vievät Catalansiin, hän palasi kotiinsa entistä alakuloisempana. Ei sulhanen eikä ystävä palannut kumpaakaan tietä, eikä hän ollut saanut heistä mitään tietoja. Äkkiä hän oli kuulevinaan tuttujen askelten ääntä. Hän kääntyi levottomana, ovi aukeni, hän näki Fernandin astuvan aliupseerinpuvussa sisään. – Puolet hänen kyynelistään eivät olleet virranneet Fernandin takia, mutta osa hänen entistä elämäänsä palasi kuitenkin tämän mukana takaisin. Hän tarttui niin suurella ilolla Fernandin käsiin, että tämä piti sitä rakkautena, vaikka Mercedes iloitsi ainoastaan siitä, ettei hänen enää tarvinnut olla yksin maailmassa ja että hän tapasi taas ystävän oltuaan niin pitkät ajat aivan orpona. Hän ei koskaan ollut vihannut Fernandia, mutta ei myöskään rakastanut, siinä kaikki. Toinen oli Mercedeksen sydämessä, tämä toinen oli poissa … oli kadonnut … oli ehkä kuollut. Ajatellessaan tätä viimeistä mahdollisuutta Mercedes purskahti itkuun ja väänteli käsiään. Toiset olivat jo ennen koettaneet tyrkyttää hänelle tätä ajatusta, mutta hän oli sen karkottanut; nyt se tuli itsestään hänen mieleensä. Vanha Dantès oli sitä paitsi taukoamatta sanonut hänelle: "Edmondimme on kuollut, sillä ellei hän olisi kuollut, hän palaisi."
Vanhus kuoli, niin kuin olen teille kertonut. Jos hän olisi elänyt, niin epäilemättä Mercedes ei koskaan olisi suostunut tuon toisen vaimoksi, sillä vanhus olisi tavallaan aina ollut muistuttamassa häntä uskottomuudesta. Fernand ymmärsi sen. Kuultuaan vanhuksen kuolleen hän palasi. Tällä kertaa hän oli luutnantti. Ensimmäisellä kerralla hän ei ollut lausunut Mercedekselle ainoatakaan rakkauden sanaa, toisella matkallaan hän sanoi rakastavansa häntä. Mercedes pyysi vielä kuusi kuukautta odottaakseen ja itkeäkseen Edmondia.
– Siitähän tuli yhteensä kahdeksantoista kuukautta, sanoi apotti katkerasti hymyillen. – Eihän kaikkein jumaloiduinkaan rakastaja voi sen enempää pyytää.
Sitten hän lausui hiljaa itsekseen englantilaisen runoilijan sanat: Frailty, thy name is woman!9 – Kuusi kuukautta myöhemmin, jatkoi Caderousse, – heidät vihittiin Accoules-kirkossa.
– Se oli sama kirkko, jossa hänen piti mennä vihille Edmondin kanssa, lausui pappi hiljaa. – Sulhanen vain oli toinen, siinä koko erotus.
– Mercedes meni naimisiin, jatkoi Caderousse. – Mutta vaikka hän kaikkien mielestä näyttikin tyyneltä, oli hän yhtä kaikki pyörtymäisillään mennessään Réserven ohitse, jossa hän kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin oli viettänyt kihlajaisia sen miehen kanssa, jota hän vieläkin rakasti, jos vain olisi uskaltanut katsahtaa sydämensä syvyyteen. Fernand oli onnellinen, mutta ei rauhallinen, sillä näin hänet siihen aikaan. Hän pelkäsi taukoamatta Edmondin palaavan. Sen vuoksi hän heti paikalla tahtoi muuttaa toisaanne. Catalansissa uhkasivat häntä liian monet muistot ja liian monet vaarat. – Kahdeksan kuukautta häiden jälkeen he läksivät pois.
Heikkous, nimesi on nainen!
