Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Monte-Criston kreivi - Dumas Alexandre страница 74
– Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. – Edmond puhui paljon tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.
– Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. – Ette kai tunne sen alkuakaan.
– Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.
– Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen edessäni.
– Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?
– Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan astuivat sisään ja Dantès vangittiin.
– Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. – Ei Dantèskaan tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut heistä puhuttavan.
– No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi jalallaan astunut sydämelleni. – Seuraavana päivänä Mercedes tuli Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla, ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä häntä odottamassa?" – Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.
– Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.
– Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi Caderousse, – eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi niin paljon kärsiä.
– Isä parka! mutisi pappi.
– Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään. Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:
"Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." – Katsokaahan, olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan muita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he mukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi vähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan putipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin häätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän tämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen luotaan.
Ensimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan kävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan lääkäri kieltänyt.
Apotti huokasi syvään.
– Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.
– Kyllä, vastasi apotti. – Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.
– Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä, jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."
Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa kurkkuaan.
– Ja te luulette siis hänen kuolleen…
– Nälkään … nälkään, sanoi Caderousse. – Olen siitä yhtä varma, kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.
Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät punaisina ja posket kalpeina.
– Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.
– Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan kaikki on ihmisten aikaansaamaa.
– Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. – Mutta, sanoi hän melkein uhkaavalla äänellä, – muistakaa, että olette sitoutunut kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon ja isän nälkään?
– Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.
– Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?
– He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.
– Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan