majansa olisi aina hänelle avoinna. Kulkiessaan alempana olevan oven ohitse Dantès kysyi, asuiko räätäli Caderousse yhä siinä. Mutta portinvartija kertoi, että räätäli oli köyhtynyt ja piti nyt pientä kapakkaa Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrella.
Dantès astui portaita alas, kysyi, kuka omisti talon, meni hänen luokseen sanoen olevansa lordi Wilmore (tämä nimi oli hänen passissaan) ja osti häneltä talon kahdestakymmenestäviidestätuhannesta frangista. Hän maksoi ainakin kymmenentuhatta frangia liikaa, mutta olisi ostanut sen, vaikka siitä olisi pyydetty puoli miljoonaa.
Samana päivänä notaari, joka oli tehnyt kauppakirjat, ilmoitti viidennessä kerroksessa asuvalle nuorelle pariskunnalle, että he saivat vapaasti valita minkä muun talossa olevan huoneiston tahansa tarvitsematta maksaa suurempaa vuokraa, jos he vain muuttavat pois entisistä kahdesta huoneestaan.
Tämä kummallinen tapaus oli viikon ajan kaikkien Meilhan-kadun asukkaiden keskustelun aiheena.
Mutta vielä enemmän joutuivat ihmiset ihmeisiinsä nähdessään saman miehen, joka oli käynyt Meilhan-kadun varrella olevassa talossa, kuljeskelevan Catalansin kylässä, viipyvän tunnin ajan eräässä pienessä majassa ja tiedustelevan ihmisistä, jotka viisitoista tai kuusitoista vuotta sitten olivat joko kuolleet tai kadonneet.
Seuraavana päivänä saivat kaikki ne, joilta hän oli kysellyt, aivan uuden katalonialaisen veneen ja siinä kaksi uutta verkkoa ja uuden nuotan.
Nämä kunnon ihmiset olisivat mielellään kiittäneet jalomielistä antajaa, mutta hänen oli nähty nousevan hevosen selkään, antavan eräälle merimiehelle määräyksiä ja ratsastavan Marseillesta Aixin portin kautta.
26. Gardin sillan majatalo
Ne, jotka niin kuin minäkin ovat jalkaisin liikkuneet Etelä-Ranskassa, ovat varmaankin Bellegarden ja Beaucairen välillä, noin puolitiessä kylästä kaupunkiin, mutta kuitenkin lähempänä Beaucairea kuin Bellegardea, nähneet pienen majatalon ja sen seinällä tangosta riippuvan rautapeltisen, pienimmästäkin tuulenpuuskasta narisevan kyltin, kömpelön kuvan Gardin sillasta. Kun seuraa Rhône-joen juoksua, niin tämä majatalo on sen vasemmalla puolella, rakennuksen takaosa rantaan päin. Majataloon kuuluu alue, jota Languedocissa sanotaan puutarhaksi; toisin sanoen rakennukseen liittyy aitaus, jossa kasvaa muutamia käyriä ja vaivaiskasvuisia oliivipuita ja tomuttuneita viikunapuita. Näiden välissä kasvaa vihanneksia, nimittäin valkosipulia ja espanjanpippuria. Aivan kuin unohtuneena nurkkaansa on aitauksen kulmassa pinja, jonka viuhkamainen latva kohoaa ilmaan kolmenkymmenen asteen kuumuudessa.
Kaikki nämä puut ovat tietysti taipuneet mistraltuulen suuntaan, joka tuuli on yksi Provencen kolmesta vitsauksesta. Muut kaksi, niin kuin tiedetään tai ei tiedetä, ovat Durance-joki ja parlamentti.
Siellä täällä tasangolla on harvoja vehnäpalstoja, joita tässä tomun erämaassa muutamat maanviljelyksen ystävät viljelevät, epäilemättä ainoastaan huvin vuoksi. Kaikissa niissä istuu sirkka vainoten yksitoikkoisella laulullaan jokaista tänne eksynyttä matkustajaa.
Seitsemän tai kahdeksan vuotta olivat tätä majataloa pitäneet mies ja vaimo, joiden ainoana palvelusväkenä oli Trinette-niminen piika ja tallirenki Pacaud. Nämä molemmat riittivät tekemään kaiken tarvittavan työn, sen jälkeen kun Beaucairen ja Aiguemorten välille kaivettu kanava oli syrjäyttänyt veneillään rattaat ja postipursillaan postivaunut.
Tämä kanava, joka saattoi majatalon isäntä raukan aivan rappiolle, kulki ikään kuin tehdäkseen vielä enemmän hänelle kiusaa – rikastuttamansa Rhône-virran ja köyhdyttämänsä maantien välillä noin sadan askelen päässä majatalosta.
Majatalon isäntä saattoi olla noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen. Hän oli pitkä, kuiva ja jäntevä, oikea etelämaalainen tyyppi. Hänen silmänsä olivat syvällä ja loistavat, hänellä oli kotkannenä ja valkoisenhohtavat hampaat aivan kuin villipedolla. Vaikka hän jo alkoikin vanheta, ei tukka ottanut harmaantuakseen, ja hänen kähärässä parrassaan, jonka hän antoi vapaasti kasvaa, oli vain siellä täällä valkoinen karva. Hänen kasvojensa väri oli luonnostaankin tumma, mutta vielä enemmän tummentunut siitä, että miesparka tavallisesti seisoi majatalonsa ovella aamusta iltaan nähdäkseen jonkun jalankulkijan tai ajajan lähestyvän taloaan. Odotus oli melkein turhaa. Hän ei suojannut kasvojaan auringon polttavilta säteiltä muulla kuin punaisella huivilla, jonka hän sitoi päänsä ympäri espanjalaisten häränajajien tavoin. Tämä mies oli entinen tuttavamme Gaspard Caderousse.
Hänen vaimonsa, jonka tyttönimi oli Madeleine Radelle, oli kalpea, laiha ja sairaalloinen. Hän oli syntynyt Arles'issa, ja vaikka hänen kasvonsa vielä olivatkin kauniit, olivat ne alkaneet surkastua vilutaudin vaikutuksesta. Se vaivaa melkein kaikkia, jotka asustavat Aiguemorten lampien ja Camarguen soiden lähistöllä. Hän istuikin aina kyyryssä ja väristen omassa huoneessaan toisessa kerroksessa miehen seisoskellessa ulko-ovella. Mies viipyi ovella niin paljon kuin mahdollista, sillä joka kerta, kun hän tapasi katkeran vaimonsa, tämä ruikutti hänelle kohtalon kovuutta. Mies vastasi valituksiin enintään:
– Pidä suusi kiinni, carcontelainen! Se on Jumalan tahto.
Madeleine Radelle oli syntynyt Carconten kylässä, ja seudun tavan mukaan mies oli alkanut käyttää tällaista nimeä liian hellän ja sointuvan Madeleinen sijasta, joka ei sopinut hänen karkeaan puhetapaansa.
Vaikka majatalon isäntä näköjään alistuikin kohtaloonsa, niin hän tajusi erinomaisen hyvin, mihin kurjuuteen Beaucairen kanava oli hänet syössyt, ja kärsi vaimonsa ainaisista valituksista. Hän oli niin kuin kaikki etelämaalaiset tavallaan hyvin vaatimaton, mutta kaikissa ulkonaisissa asioissa turhamainen. Varallisuutensa aikana hän kaikissa juhlatilaisuuksissa esiintyikin carcontelaisensa kanssa yhdessä, yllään kaunis etelämainen puku, puoliksi katalonialainen ja puoliksi andalusialainen. Vaimolla puolestaan oli arlesilaisten puku, joka on aivan kuin lainattu Kreikasta ja Arabiasta. Mutta vähitellen olivat kellonvitjat, helminauhat, moniväriset vyöt, samettiliivit, koristellut sukat, värikkäät säärykset ja hopeasolkiset kengät kadonneet. Kun Gaspard Caderousse ei enää voinut esiintyä entisessä loistossaan, luopui hän kaikista juhlatilaisuuksista ja kuunteli katkerin mielin iloista hälinää, joka kaikui etäältä hänen majataloonsa asti. Hän piti taloaan pikemmin turvapaikkanaan kuin varsinaisena tulolähteenään.
Caderousse oli siis tapansa mukaan pysytellyt suurimman osan aamupäivää ovensa edustalla silmäillen kuivunutta pihamaata, jossa pari kanaa kuopi ruokaa itselleen, ja pohjoiseen ja etelään vieviä teitä, kun vaimon huuto pakotti hänet poistumaan paikaltaan. Hän läksi siis muristen sisään, kiipesi toiseen kerrokseen jättäen oven yhtä kaikki selkoselälleen, aivan kuin siten pyytäen matkustajia poikkeamaan taloon.
Tie, jota hän oli pitänyt silmällä, oli autio ja yksinäinen kuin erämaa keskipäivällä. Se eteni kahden laihan puurivin välissä harmaana ja loppumattomana. Sitä katsellessaan ymmärsi varsin hyvin, miksi ei kukaan matkustaja vapaaehtoisesti lähtenyt keskipäivällä kulkemaan tätä pelottavaa Saharaa.
Mutta jos Caderousse olisi pysynyt paikallaan, olisi hän vastoin kaikkia otaksumiaan nähnyt Bellegarden puolelta lähestyvän ratsastajan ja hevosen tyynesti ja rauhallisesti, hyvässä sovussa keskenään. Ratsu oli unkarilainen ja asteli voimakkaan tasaisesti, ja ratsastaja oli pappi, jolla keskipäivän paahteesta huolimatta oli yllään musta pukunsa ja kolmikulmainen hattunsa. He lähestyivät tasaista vauhtia.
Päästyään oven eteen he pysähtyivät. Vaikeata olisi ollut sanoa, pysähdyttikö ratsastaja hevosen vai hevonen ratsastajan. Joka tapauksessa mies laskeutui hevosen selästä, veti ratsua suitsista jäljestään ja sitoi sen kiinni rikkinäiseen ikkunaluukkuun. Ovella pappi löi rautapäisellä kepillään kolme kertaa
