timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse kiiluvin silmin.
– Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, – ainakin Edmondin mielestä se oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena.
– Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. – Mutta silloinhan se oli pähkinän kokoinen?
– Ei juuri, sanoi apotti. – Mutta saattehan itse arvostella, sillä se on mukanani.
Caderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa tämä sitä säilytti.
Apotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi Caderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti valmistettuun sormukseen.
– Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?
– Ilman sormusta, joka sellaisenaan on myöskin jonkin arvoinen, sanoi apotti.
Hän sulki lippaan ja pisti taskuunsa timantin, joka yhä vielä välkkyi Caderoussen ajatuksissa.
– Mutta kuinka timantti on teidän hallussanne? kysyi Caderousse. – Edmond määräsi siis teidät perillisekseen?
– Ei muuta kuin testamenttinsa toimeenpanijaksi. "Minulla oli kolme hyvää ystävää ja morsian", sanoi hän minulle. "Nuo neljä kaipaavat minua varmaankin syvästi. Yhden ystävän nimi oli Caderousse."
Caderousse vavahti.
– "Toinen", jatkoi apotti ollen muka huomaamatta Caderoussen mielenliikutusta, – "oli Danglars. Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti."
Pirullinen hymy nousi Caderoussen huulille, ja hän teki liikkeen keskeytykseen apotin puheen.
– Odottakaahan, sanoi apotti, – antakaa minun lopettaa, ja jos teillä on huomautuksia tehtävänä, niin saatte kohta ne sanoa. "Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti, hänen nimensä oli Fernand. Morsiameni nimi oli…" En muista enää hänen morsiamensa nimeä.
– Mercedes, sanoi Caderousse.
– Aivan oikein, sanoi apotti tukahduttaen huokauksen. – Mercedes.
– No, entä sitten? kysyi Caderousse.
– Antakaahan minulle vettä, sanoi apotti.
Caderousse kiiruhti noutamaan sitä.
Apotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.
– Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.
– Morsiamen nimi oli Mercedes.
– Niin, juuri siihen. "Lähtekää Marseilleen…" Kertaan koko ajan Dantèsin sanoja, ymmärrättehän?
– Ymmärrän.
– "Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne noille ainoille ystävilleni maailmassa!"
– Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. – Ettehän ole maininnut muita kuin neljä.
– Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut… Viides oli ukko Dantès.
– Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. – Niin, miesparka on kuollut.
– Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja… Tiedättekö mitään tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?
– Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. – Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea… Niin, hyvä Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.
– Mutta mihin tautiin hän kuoli?
– Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat sanoivat hänen kuolleen suruun … mutta minä, joka melkein näin hänen kuolevan, väitän hänen kuolleen…
Caderousse vaikeni.
– Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.
– No niin, kuolleen nälkään!
– Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. – Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta! Sehän on mahdotonta!
– Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.
– Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. – Mitä sinä siihen sekaannut?
Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.
– Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. – Herra kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.
– Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.
– Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, – sen takaan. Miehenne ei tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.
– Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.
– Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani, siitä vastaan.
Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.
Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen tyyntynyt.
– Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, – koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?
– Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi Caderousse, – mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.
– Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.
– Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, – varo vastaamasta.
Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.
– Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen? vastasi hän apotille. – Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita kaikkia ystävikseen…
