astuntaa, ja kurjan majatalon isäntä tuli ottamaan vastaan ovella seisovaa matkustajaa.
– Tässä minä olen! sanoi Caderousse aivan kummastuneena, – tässä minä olen. Oletko siinä alallasi, Margottin! Älkää pelätkö, se haukkuu, mutta ei pure. Tahdotte varmaankin viiniä, sillä nyt on pelottavan kuuma ilma… Anteeksi, sanoi Caderousse nähdessään minkälaatuisen matkustajan kanssa hän oli tekemisissä, – anteeksi, en huomannut, kenen kanssa minulla oli kunnia puhua. Mitä tahdotte, mitä tarvitsette, herra apotti? Olen valmis täyttämään kaikki pyyntönne.
Pappi katseli pari kolme sekuntia miestä omituisen tarkkaan; hän näytti omasta puolestaan haluavan herättää majatalon isännän huomiota. Mutta kun tämän kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin hämmästystä sen johdosta, ettei kysymykseen tullut vastausta, sanoi hän hyvin italianvoittoisella kielellä:
– Tehän olette herra Caderousse?
– Olen, vastasi Caderousse, joka hämmästyi vieläkin enemmän tätä kysymystä kuin äskeistä vaitioloa, – minä se olen. Gaspard Caderousse.
– Gaspard Caderousse … niin, ne ovat muistaakseni ristimä- ja sukunimenne. Asuittehan ennen Meilhan-kadun varrella neljännessä kerroksessa.
– Asuin.
– Ja harjoititte siihen aikaan räätälin ammattia?
– Niin, mutta se ei luonnistanut. Tuossa kirotussa Marseillessa alkaa tulla niin kuuma, että luulen ihmisten lopulta siirtyvän sieltä kokonaan pois. Mutta kuumuudesta johtuu mieleeni, ettekö tahdo mitään virkistyäksenne?
– Tahdon kyllä. Antakaa minulle pullo parasta viiniänne, ja jos teitä miellyttää, niin jatkamme sitten keskusteluamme siitä, mihin lopetimme.
– Niin kuin suvaitsette, herra apotti, sanoi Caderousse.
Ja voidakseen myydä viimeisen jäljellä olevan pullon cahors-viiniä Caderousse nosti kiireimmän kautta huoneen – joka oli samalla keittiö ja ruokailuhuone – permantoon tehdyn luukun.
Kun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan rahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen rauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä tilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen polvelleen.
– Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen eteensä pullon ja lasin.
– Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan minulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on melkein aina sairas.
– Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen ympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.
– Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. – Mutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi tässä maailmassa.
Apotti loi häneen terävän katseen.
– Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä kestäen apotin katseen käsi sydämellä. – Tähän maailman aikaan ei kaikista voi sanoa samaa.
– Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, – sillä ennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen rangaistuksensa.
– Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi Caderousse katkerasti. – Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän sanojanne.
– Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, – sillä ehkä juuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.
– Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.
– Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se, jonka kanssa tahdon olla tekemisissä.
– Mitä todistuksia minun pitää antaa?
– Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?
– Dantès…! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän oli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi kirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan kuin sulkeakseen miehen sen sisään.
– Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.
– Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin minun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on käynyt? jatkoi majatalon isäntä. – Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä? Onko hän vapaa? Onko hän onnellinen?
– Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön tuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä kuulaa.
Caderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän kääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään päähuivinsa kulmalla.
– Poikaparka! mutisi Caderousse. – Siinäkin on taas todistus siitä, mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah, huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, – maailma tulee päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.
– Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.
– Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, – vaikka myönnänkin hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan, olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.
Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon isännän ilmeikkäitä kasvoja.
– Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.
– Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle viimeisen sakramentin, vastasi pappi.
– Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.
– Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen, että on ollut vankilassa!
Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.
– Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, – että Dantès kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.
– Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, – eihän hän sitä voinut tietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.
– Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut selkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin oli tahriintunut.
Apotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen kasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.
– Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, – joka oli hänen onnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan pääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta päästessään hän tahtoi
