siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.
– Totta kai minä sen tiedän.
– Kertokaa.
– Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi vaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.
– Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.
– Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.
– Minkä tähden? sanoi Caderousse. – Jos tuo nuori mies olisi elossa ja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään ja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin kuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme siis tämä.
– Tahdotte siis, sanoi apotti, – että minä annan noille uskottomille ja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?
– Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. – Mitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa kuin heittäisi pisaran mereen?
– Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti tuhota, sanoi nainen.
– Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?
– Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?
– En, kertokaahan.
Caderousse näytti miettivän hetkisen.
– Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.
– Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan välinpitämättömänä. – Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne.
Todistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä.
Mikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.
Hän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia lumoutuneen Caderoussen silmien edessä.
– Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.
– Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti portaita alas. – Mikä timantti tuo on?
– Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. – Se on timantti, jonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen, Fernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen.
Timantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.
– Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.
– Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.
– Niin on, vastasi apotti. – Ja sen lisäksi luulen, että minulla on oikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän neljän kesken.
– Miksi meidän neljän kesken? kysyi Caderousse.
– Siksi, että te neljä olette Edmondin ystäviä.
– Ystäviä eivät ole ne, jotka pettävät, mutisi vuorostaan vaimo.
– Niin, niin, sanoi Caderousse, – sitä minäkin sanon. Sehän on suorastaan rikos, pyhän solvaus, jos palkitsee petoksen, jopa rikoksenkin.
– Tehän itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen timantin taskuunsa. – Antakaa nyt minulle Edmondin ystävien osoitteet, jotta voin täyttää hänen viimeisen tahtonsa.
Raskaina pisaroina virtasi hiki Caderoussen otsalta. Hän näki apotin nousevan paikaltaan, menevän ovelle ikään kuin tarkastaakseen hevostaan, ja palaavan.
Caderousse ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa.
– Timantti voisi olla yksinomaan meidän, sanoi Caderousse.
– Niinkö luulet? vastasi vaimo.
– Kirkonmies ei petä meitä.
– Tee niin kuin tahdot, sanoi vaimo, – minä en sekaannu asiaan.
Ja hän alkoi väristen nousta portaita. Hänen hampaansa kalisivat, vaikka oli paahtavan kuuma ilma.
Viimeisellä askelmalla hän pysähtyi hetkiseksi.
– Mieti tarkoin, Gaspard, sanoi hän.
– Minä olen jo tehnyt päätökseni, vastasi Caderousse.
Huoaten meni carcontelainen huoneeseensa.
– Mitä olette päättänyt? kysyi apotti.
– Kertoa teille kaikki, vastasi toinen.
– Luullakseni teette siinä viisaasti, sanoi apotti. – Minä en välttämättömästi tahdo tietää, mitä haluatte salata, mutta jos autatte minua jakamaan rahat vainajan toivomuksen mukaan, niin sitä parempi.
– Luulen kyllä voivani, vastasi Caderousse, ja toivon ja ahneuden puna nousi hänen poskilleen.
– Minä kuuntelen, sanoi apotti.
– Odottakaahan, joku voisi keskeyttää meidät juuri tärkeimmässä kohdassa, sanoi Caderousse, – ja se olisi ikävä asia. Ja parempihan on, ettei kukaan tiedä teidän tulleen tänne.
Hän meni majatalonsa ovelle, sulki sen ja varmuuden vuoksi telkesi sen vielä yökangellakin.
Tällä välin apotti oli valinnut paikan, missä hän parhaiten saattoi kuunnella. Hän istui nurkassa, jolloin itse jäi varjoon, mutta valo lankesi sitä kirkkaammin toisen kasvoille. Pää kumarassa ja kädet ristissä tai oikeammin sanoen puristaen niitä yhteen hän valmistautui kuuntelemaan kertomusta. Caderousse siirsi rahin häntä vastapäätä ja istui sille.
– Muista, etten minä kehota sinua mihinkään, sanoi carcontelaisen väräjävä ääni permannon läpi, aivan kuin hän olisi nähnyt, mitä alhaalla tapahtui.
– Hyvä on, sanoi Caderousse, – ei puhuta siitä enää. Minä otan kaiken vastuun.
Ja hän aloitti.
27. Kertomus
– Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, – täytyy teidän luvata minulle jotakin.
– Mitä? kysyi apotti.
– Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja, ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa päälläkin, menen rikki kuin lasi.
– Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, – olenhan pappi, ja tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen tahto.
