kysyi hän.
– Niin, vastasi Caderousse, – pikku Albertia.
– Mutta voidakseen häntä kasvattaa, sanoi apotti, – oli hän siis itse saanut nauttia opetusta. Muistan Edmondin sanoneen, että hän oli tavallinen kalastajatyttö, kaunis mutta vailla koulusivistystä.
– Tunsiko hän siis niin huonosti oman morsiamensa! huudahti Caderousse. – Mercedes olisi voinut tulla kuningattareksi, jos kruunu olisi pantu kauneimman ja viisaimman naisen päähän. Hänen rikkautensa oli jo silloin lisääntymässä, ja hän kehittyi sen mukaan. Hän oppi piirustamaan, hän oppi soittamaan, hän oppi kaikkea. Näin meidän kesken sanoen luulen hänen tehneen tuon kaiken vain aikansa kuluksi, unohtaakseen; luulen, että hän ajoi niin paljon oppia päähänsä karkottaakseen sen, mikä hänellä oli sydämessään. Mutta nyt kaikki on hyvin, sanoi Caderousse, – rikkaus ja kunnia ovat epäilemättä tuottaneet hänelle lohdutusta. Hän on rikas, on kreivitär, ja kuitenkin…
Caderousse vaikeni.
– Kuitenkin, mitä? kysyi apotti.
– Yhtä kaikki olen varma siitä, ettei hän ole onnellinen, sanoi Caderousse.
– Mistä sen päätätte?
– Kun tulin kovin onnettomaksi, niin arvelin entisten ystävieni auttavan minua. Menin Danglars'in luo, hän ei edes ottanut minua vastaan. Menin Fernandin luo, hän lähetti kamaripalvelijansa välityksellä minulle sata frangia.
– Ette siis nähnyt kumpaakaan?
– En. Mutta kreivitär Morcerf näki minut.
– Miten?
– Lähtiessäni putosi kukkaro jalkojeni juureen. Siinä oli kaksikymmentäviisi kultarahaa. Kun nostin pääni, näin Mercedeksen sulkevan ikkunan.
– Ja miten on käynyt herra Villefort'in? kysyi apotti.
– Hän ei ole ollut ystäväni. Häntä en tuntenut. Hänen apuunsa en voinut turvautua.
– Mutta ettekö tiedä, miten hänen on käynyt ja millä tavoin hän vaikutti Edmondin kohtaloon?
– En. Tiedän ainoastaan, että vähän sen jälkeen, kun Edmond vangittiin, hän meni naimisiin neiti Saint-Méranin kanssa ja läksi pian sen jälkeen Marseillesta. Ehkä onni on häntäkin suosinut samoin kuin noita toisia, epäilemättä hän on rikas niin kuin Danglars ja kunnioitettu niin kuin Fernand. Minä yksin, niin kuin näette, olen jäänyt köyhäksi, ja Jumala on minut unohtanut.
– Erehdytte, ystäväni, sanoi apotti. – Jumala näyttää toisinaan unohtavan meidät, vaikka hänen oikeutensa vain lepää, mutta tulee hetki, jolloin hän meitä muistaa. Ja tässä on todistus siitä.
Näin sanoen apotti otti taskustaan timantin ja ojensi sen Caderousselle.
– Tässä, ystäväni, ottakaa tämä, se kuuluu teille.
– Kuinka, minulle yksin! huudahti Caderousse. – Ettehän laske leikkiä?
– Tämä timantti oli jaettava hänen ystäviensä kesken. Edmondilla oli yksi ainoa ystävä, jako on siis turha. Ottakaa tämä timantti ja myykää se. Sen arvo on viisikymmentätuhatta frangia, vakuutan kerran vielä, ja tämän summan avulla varmaankin puutteenne on karkotettu.
– Voi, hyvä herra, sanoi Caderousse ojentaen arkana toisen kätensä ja kuivaten toisella hikeä otsaltaan. – Voi, hyvä herra, älkää laskeko leikkiä miesraukan onnen ja epätoivon kustannuksella!
– Minä tiedän kyllä, mitä on onni ja mitä epätoivo, enkä koskaan laske leikkiä tunteiden kustannuksella. Ottakaa siis tämä, mutta vastalahjaksi…
Caderousse kosketti jo timanttia, mutta veti kätensä takaisin.
Apotti hymyili.
– Antakaa minulle vastalahjaksi, jatkoi hän, – se punainen silkkikukkaro, jonka herra Morrel jätti vanhan Dantèsin uunin reunalle. Sanoittehan, että se on vielä teillä.
Yhä enemmän hämmästyen Caderousse meni ison tammikaapin oven luo, avasi sen ja antoi apotille pitkän, haalistuneen, punaisen silkkikukkaron, jonka ympärillä oli kaksi aikoinaan kullattua messinkirengasta.
Apotti otti sen ja antoi timantin Caderousselle.
– Te olette todellakin Jumalan mies, huudahti Caderousse, – sillä kukaan ei tietänyt Edmondin antaneen teille timantin, ja te olisitte voinut pitää sen.
– Hyvä, sanoi apotti itsekseen, – sinä olisit kaikesta päättäen sen tehnyt.
Apotti nousi, otti hattunsa ja hansikkaansa.
– Kaikki, mitä olette minulle kertonut, on siis aivan totta, ja minä voin joka suhteessa siihen luottaa?
– Katsokaahan, apotti, sanoi Caderousse, – tuolla nurkassa on siunattu puinen Kristuksen kuva, tuolla kaapin päällä on vaimoni evankeliumikirja, avatkaa se, ja minä vannon, toinen käsi kirjalla ja toinen Kristusta kohden ojennettuna, vannon sieluni autuuden kautta, kristinuskoni kautta, että olen kertonut teille kaikki asiat niin kuin ne ovat tapahtuneet ja niin kuin enkeli viimeisenä tuomiopäivänä ne kuiskaa Jumalan korvaan!
– Hyvä on, sanoi apotti vakuuttuneena, – hyvä on. Tuottakoot rahat teille onnea! Hyvästi, pakenen loitolle ihmisistä, jotka saavat niin paljon pahaa toisilleen aikaan.
Vaivoin pääsi apotti vapaaksi Caderoussen innokkaista kiitollisuuden osoituksista, nosti itse teljen ovesta, nousi hevosen selkään, tervehti viimeisen kerran majatalon isäntää, joka puhkesi myrskyisiin jäähyväisiin, ja ajoi pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Kääntyessään Caderousse näki takanaan vaimonsa entistä kalpeampana ja vapisevampana.
– Onko se totta, mitä kuulin? sanoi hän.
– Mikä? Sekö, että hän antaa tämän sormuksen meille? huusi Caderousse melkein hulluna ilosta.
– Niin.
– Se on toden totta. Tässä se on.
Vaimo katseli sitä hetkisen ja sanoi sitten hiljaa:
– Entä jos se onkin väärä?
Caderousse kalpeni ja horjui.
– Väärä, mutisi hän, – väärä … ja miksi tuo mies olisi antanut minulle väärän jalokiven?
– Saadakseen kuulla salaisuutesi maksamatta siitä mitään, senkin tyhmeliini!
Caderousse seisoi tyrmistyneenä.
– Sen saamme kohta nähdä, sanoi hän laskien hattunsa punaisen huivin päälle päähänsä.
– Millä tavoin?
– Beaucairessa on tänään markkinat. Siellä on pariisilaisia jalokivikauppiaita. Minä menen näyttämään sormusta heille. Sinä saat sillä aikaa varjella taloa. Kahden tunnin päästä palaan.
Ja
