kuinka hyvin sinä tunsit ihmiset ja elämän!
– Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.
– En mitään, vastasi pappi. – Jatkakaa!
– Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei kukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.
– Mutta, huudahti apotti äkkiä, – tehän olitte läsnä.
– Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. – Kuka teille on ilmoittanut, että minä olin läsnä?
Apotti huomasi menneensä liian pitkälle.
– Ei kukaan, sanoi hän, – mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat noin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.
– Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, – minä olin läsnä.
– Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. – Olette siis heidän kanssarikollisensa.
– He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi Caderousse. – En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin kaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat laskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään seurauksia.
– Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette silloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet vangittiin.
– Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars pidätti minua. "Jos hän sattumalta on syyllinen", sanoi hän minulle, "jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin on kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä, jotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan". – Minä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli. Vaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.
– Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.
– Niin, vastasi Caderousse, – ja se on yöt päivät kalvanut omaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon ja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin vastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian itsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa: "Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto."
Ja Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.
– Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. – Kun sillä tavoin syyttää itseään, niin ansaitsee anteeksiannon.
– Surukseni, sanoi Caderousse, – on Edmond kuollut eikä ole antanut minulle anteeksi.
– Hän ei siitä tietänyt mitään…
– Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. – Sanotaanhan kuolleiden tietävän kaikki.
Hetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli miettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja istuutui.
– Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka hän oli?
– Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.
– Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.
– Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.
– Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.
– Elää, vastasi Caderousse.
– Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, – Jumala on häntä varmaankin siunannut, hän on rikas … onnellinen…?
Caderousse hymyili katkerasti.
– Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.
– Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.
– Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.
– Kuinka niin?
– Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. – Hän on kaksikymmentäviisi vuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen kauppamaailmassa, mutta nyt hän on joutunut aivan rappiolle. Hän on kahdessa vuodessa menettänyt viisi laivaa, joutunut kärsimään kolmen suuren vararikon takia, ja nyt on hänen ainoa toivonsa tuo Pharaon, jota Dantès-parka komensi ja jonka pitäisi palata Intiasta lastinaan kokenillia ja indigoa. Jos laiva joutuu haaksirikkoon samoin kuin edellisetkin, niin hän on hukassa.
– Ja onko tuolla onnettomalla vaimo ja lapsia? kysyi apotti.
– On. Hänen vaimonsa on tämän kaiken keskellä käyttäytynyt aivan kuin pyhimys. Hänen tyttärensä piti mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa, mutta tämän suku ei päästä poikaa naimisiin köyhtyneen miehen tyttären kanssa. Hänen poikansa on luutnanttina armeijassa. Mutta ymmärrättehän, että tämä kaikki vain lisää herra Morrelin tuskaa. Jos hän olisi yksin, niin hän ampuisi kuulan otsaansa ja kaikki olisi lopussa.
– Sehän on kamalaa! mutisi apotti.
– Sillä lailla Jumala kunnollisuuden palkitsee, sanoi Caderousse. – Katsokaahan, kuinka minäkin kärsin puutetta. Enkä kuitenkaan ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon äsken mainitsemani. Kun ensin olen saanut nähdä vaimoni kuolevan kuumetautiin voimatta auttaa häntä, kuolen nälkään samoin kuin vanha Dantèskin, jota vastoin Fernand ja Danglars oikein kieriskelevät kullassa.
– Kuinka niin?
– Siksi, että onni on heitä suosinut, jota vastoin kunnon ihmisten on käynyt huonosti.
– Miten on käynyt Danglars'in, joka on suurin syyllinen, nimittäin ilmiantaja, eikö niin?
– Mitenkä hänen on käynyt? Hän läksi Marseillesta. Herra Morrel, joka ei tuntenut hänen rikostaan, suositteli häntä erään espanjalaisen pankkiirin kirjanpitäjäksi. Espanjan sodan aikana hän hankki muonavaroja Ranskan armeijalle ja rikastui siitä. Sen jälkeen hän pelasi pörssissä näillä ensimmäisillä rahoillaan ja tuli kolme neljä kertaa rikkaammaksi. Hän oli mennyt naimisiin tuon saman pankkiirin tyttären kanssa, tämän kuoltua hän meni naimisiin leskirouva Narbonnen, nykyisen kuninkaan kamariherran ja vaikutusvaltaisen henkilön tyttären kanssa. Danglars teki itsensä miljoonamieheksi, ja muut tekivät hänestä paronin, joten hän nyt on paroni Danglars ja asuu talossaan Mont-Blanc-kadun varrella. Hänellä on kymmenen hevosta tallissaan, kymmenen lakeijaa eteisessään ja ties kuinka monta miljoonaa kassakaapissaan.
– Vai
