sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä Balsamo tekeekin suoranaisen yrityksen, jolloin nukutettu saa hänelle ilmoitetuksi, että Lorenza Feliciani pakenee Pariisiin päin. Samalla haluaa Balsamo tiedustaa Marie Antoinetten lähenemisestä, hän kun on jo selvillä siitä, että tuleva kruununprinsessa on saapunut Ranskan rajan sisäpuolelle Strassburgiin. Kaukonäkijättärelle ilmenee tällöin, että Marie Antoinettea parhaillaan juhlitaan Nancyssä, jokseenkin lähellä Taverneytä, ja että hänen seurueessaan on Filip de Taverney, jolle prinsessa juuri huomauttaa, että hän aikookin seuraavana aamuna matkansa varrella poiketa tämän kotikartanoon. Nuori luutnantti on ensimmäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran.
Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta nyt saa Balsamo esiintyä uudessa valossa taikurina, ennustaessaan paroonille aamulla, että hänen kuninkaallinen korkeutensa kohtsiltään saapuu kartanoon Filip-luutnantin saattamana. Balsamolle on tärkeätä saada prinsessan suosio ulottumaan myöskin Andrée-neitiin, jotta hänen hypnotisminsa hallittavissa oleva tyttö tulisi siirtyneeksi hoviin, ollakseen kaiken varalta hänen käytettävissään. Omilla apukeinoillaan hän järjestää prinsessalle mieluisan vastaanoton ja saa tarkoituksensa toteutumaan; parooni ja hänen tyttärensä liittyvät prinsessan saattueeseen, Andréen päästessä hovineidoksi. Balsamo itsekin esitellään kuningattarelle ja korskealle, kunnianhimoiselle, maallismieliselle, taikauskoiselle kirkkoruhtinaalle, kardinaali de Rohanille, joka salaisesti rakastaa prinsessaa, mutta herättää tätä aavistelevassa Marie Antoinettessa voittamatonta vastenmielisyyttä. Esittelytilaisuudessaan Balsamo kylvää prinsessan mieleen epämääräisen ahdistuksen siemenen, synkeillä ennustuksilla tämän ja kuningassuvun kohtalosta, kuten ennustajalla oli aihettakin, tietäessään mitä erilaisia voimia oli toimimassa vallankumouksen hyväksi.
Neiti Andrée de Taverneyn imettäjän poika, Gilbert, on seitsemäntoista vuoden ikään elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Jean Jacques Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, ja hän päättää raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän paatuu yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään, niin että hän piankin katsoo pakolliseksi purkaa lapselliselta tuntuvan lemmensuhteensa Andréen kamarineitoon, nuoreen Nicole Legay-nimiseen älykkääseen maalaiskeimailijattareen; Gilbert on päätellyt, että tämä liitto olisi kammitsana hänen tulevaisuudenunelmilleen. Onpa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa tähän ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä tietääksensäkään.
Balsamon tulo Taverneyn kartanoon tekee näistä kahdesta sivuhenkilöstä kohtalokkaita välikappaleita päähenkilöiden vastaisen elämän suuntaamiselle. Nicole-neito on hämmästyttävässä määrin Marie Antoinetten näköinen; sillä perusteella hän on tullut ikuistetuksi historiassakin sen turmiollisen häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren kaulanauhassa". Alkuaan kiintyneenä valtiattareensa Nicole katkeroituu hänelle, johtuessaan luulemaan Gilbertiä neidin rakastajaksi siinä yöllisessä kohtauksessa, jolla Balsamo vaivuttaa Andréen horrostilaan. Epäluuloisena hän saattaa emäntäänsä matkalla, ollen valmis hylättävilläkin keinoilla etsimään menestystä, koska hänet on niin petetty. Gilbert taasen saa sen käsityksen, että Andrée on sortunut kreivinä esiintyneen taikurin viettelyksiin, ja hän uskaltaa suunnitella itselleen osuutta teeskentelijättäreksi luulottelemansa aatelisneidin suosiosta.
Gilbert jätetään oman onnensa nojaan Taverneyn kartanoon, isäntäväen lähtiessä liittymään prinsessan matkueeseen. Sitkeä nuorukainen rientää kuitenkin jalkaisin perässä Pariisia kohti, mutta uupuu taipaleelle, jolloin hänet korjaa vaunuihinsa rouva Dubarryn käly, kujeellinen "Chon". Seurueeseen yhtyy sittemmin tämän veli, varakreivi Jean Dubarry, joka joutuu matkalla kaksintaisteluun luutnantti Filip de Taverneyn kanssa, koettaessaan oman matkansa jouduttamiseksi ottaa eräästä kievarista prinsessan tarpeisiin pidätetyt hevoset. Tästä seikkailusta johtuu, että Dubarryn piiri koettaa väittää nuorta luutnanttia Choiseul-puolueen salavehkeen kätyriksi, yllyttäen kuningasta rankaisutoimiin; kruununprinssi ja pääministeri toisaalta asettuvat luutnantin puolelle ja käyttävät seikkailua Dubarry-perheen röyhkeyden todisteena. Vanha kuningas suuttuu koko jutulle eikä suostu toimimaan kumpaisenkaan puolen vaatimusten hyväksi. Gilbert on saanut hoivansa rouva Dubarryn huvilassa, mutta hänen luonteelleen on mahdotonta ruveta moisen piirin ilvehtijäksi ja Zamoren kumppaniksi; kun häntä pidätellään, hän karkaa ikkunasta, tyhjin taskuin ja tuntemattomana tavoittaakseen Pariisista sellaista siedettävää tointa, jonka ohessa hän voisi lukea lääkäriksi ja pysytellä Andrée-neidin ympäristössä.
Gilbertin uudesta seikkailuretkestä alkaa "Josef Balsamo" – romaani.
V. H. – A.
ENSIMMÄINEN LUKU
Vanhus
Gilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin, sillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä toiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein pysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa neljännestunnissa.
Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.
Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.
– Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, – tuumi Gilbert; – jos minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät, että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.
Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis, metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että niiden kukista.
Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka visertely.
Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä, kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä, talvellisia lehtiä.
Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista, puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei
