Josef Balsamo. Dumas Alexandre

Чтение книги онлайн.

Читать онлайн книгу Josef Balsamo - Dumas Alexandre страница 5

Josef Balsamo - Dumas Alexandre

Скачать книгу

koteloon.

      "Minulla ei ole isäntää, monsieur."

      "Sepä oli itsetietoinen vastaus", virkkoi vanhus pistäen hatun päähänsä.

      "Mutta se on kuitenkin totta."

      "Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä, ja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole isäntää."

      "Kuinka niin?"

      "Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän täytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä hallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka käskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan ole ankarimpia!"

      "No, vaikka niinkin", virkkoi Gilbert; "myönnän siis, että minua hallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota ajatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa."

      "Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian nuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita."

      "Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen ihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia näitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle jonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan toisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani, siinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen tee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada muilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen."

      "Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette opiskelija?"

      "En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut Elämänolojen epätasaisuuden ja Yhteiskuntasopimuksen. Näistä kahdesta kirjasta olen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä minulla on."

      Kun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä kirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa loistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan mielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.

      "Ja näitä periaatteita te siis tunnustatte?"

      "Te ehkä ette niitä tunnusta", vastasi nuorukainen, "mutta ne ovat Jean Jacques Rousseaun".

      "Mutta", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä, että se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, "mutta oletteko te ymmärtänyt oikein nuo asiat?"

      "Kyllä", vastasi Gilbert, "ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin silloin, kun se on puhdasta ja runollista…"

      "Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän", vastasi vanhus hymyillen, "sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei juuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne saattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää tuo… tuo…"

      Vanhus keskeytti ja melkeinpä punastui.

      "Rousseau", lopetti nuorukainen. "Oi, monsieur, minä en ole opiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä kirjoista, mitä olen lukenut, on Yhteiskuntasopimus kaikkein parhain ja hyödyllisin."

      "Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä kaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva kukka keväiselle mielikuvitukselle", sanoi vanhus surumielisen lempeästi.

      "Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur", vastasi Gilbert, "ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa niiden kulkea luonnollista uomaansa".

      Tuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne puoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka teki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.

      "Ketä te noilla sanoilla tarkoitatte?" kysyi vanhus punastuen.

      "En ketään kuin itseäni, monsieur", vastasi Gilbert.

      "Tarkoitattepas…"

      "En tosiaan, sen vakuutan."

      "Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen elämäänsä?"

      "Enhän häntä tunnekaan", vastasi Gilbert viattomasti. "Ettekö tunne?" Outo vanhus huokasi raskaasti. "Oi, nuorukainen, hän on onneton ihminen."

      "Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei olisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on omistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi."

      "No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä itsestänne, ystäväni."

      "Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt puhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en ole mitään?"

      "Ja sitäpaitsi ette minua tunne, ja te pelkäätte olla oudolle suora."

      "Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa, ja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa vain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä."

      "Minnekä te olitte matkalla?"

      "Pariisiin. Oletteko pariisilaisia, monsieur?"

      "Olen… taikka: en."

      "Kumpi sitten?" kysyi Gilbert hymyillen.

      "En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy ajatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella ymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää pariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt. Mutta miksi kysytte tätä?"

      "Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä olemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette tiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme."

      "Kyllä, olen hänet nähnyt, välistä."

      "Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan? Häntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan hyväntekijää?"

      "Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä vanhempiensa yllyttäminä."

      "Kuinka, hyvä Jumala!" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen tuntein. "Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?"

      "Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: – Mistä nyt saan aamiaista? – "

      "Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa, ja hän on mahtava ja kunnioitettu?"

      "Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä vaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa."

      "Oh, niinkö! Kyllä mahtaa hän siis ihmisiä vihata?"

      "Hän ei heitä rakasta eikä vihaa; ne äitelöivät häntä, ei muuta."

      "Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä

Скачать книгу