olette lukenut paljon?"
"Liikaa; mutta minä luen uudestaan."
Vanhus katseli Gilbertiä kummastuneena.
"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin, olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle, mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!.. Mutta anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"
Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.
"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä, ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin kasvaa kauniita Capillaris-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].
"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita te etsitte, äsken tuolla kalliolla".
"Pitkän matkan päässä?"
"Ei; sinne lie tuskin viittäkymmentä askelta."
"Mutta mistä te tiedätte, että nuo näkemänne kasvit ovat sitä lajia?"
"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär, jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä Capillaris, vaikka minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."
"Ja teillä on halua botaniikkaan?"
"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, – Nicole oli neiti Andréen kamarineitsyt, – kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä, pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli. Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt. Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi: 'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen etsinyt joka paikasta.'"
Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan, olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi sydämellinen hellyys.
"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies; botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden ominaisuudet."
"Pariisissahan on kouluja, eikö niin?"
"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen hallituksen suuri hyvätyö."
"Minä lähden siihen kouluun."
"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne, tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."
"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla työlläni."
"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia, olette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka kuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä."
"En ole lukenut Èmile-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on lausuttu siinä, eikö niin?"
"Kyllä."
"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta periaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan puuseppää."
"Minkä hän hänestä sitten teki?" kysyi tuntematon.
"Upseerin", vastasi Gilbert.
Vanhus hymyili.
"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että opettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille taidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen maanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai myydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole aatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?"
"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt mihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on voittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja rajuja ruumiillisia ponnistuksia."
"Ahaa", virkkoi vanhus, "te olette siis laiska?"
"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle, pakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut puolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket päiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä."
Vanhus katseli nuoren miehen pehmeitä ja valkeita käsiä.
"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta", sanoi hän, "vaistosta. Sellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se täytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan." Sitten hän jatkoi: "Mutta vaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin olette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?"
Gilbert pudisti päätänsä.
"Osaatte lukea ja kirjoittaa?"
"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka; sillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä tapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä täytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton kuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert, niin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja silloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea, kun äitini kuoli."
"Ja kuka teidät kirjoittamaan opetti?"
"Itse."
"Itse?"
"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka seuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla, kopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia kirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta noin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä ei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä päivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin näin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut. Hra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren minä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran, luetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: 'Parooni de Taverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte.' Jokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen, ja silloin huomasin, että näihin pariin riviin
