hän valitti:
"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän. Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."
Tuntematon vanhus hymyili.
"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."
Gilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.
Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn, Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.
Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin epäluuloinen, varovainen ja arka.
Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen aikaan.
Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.
– Ah, Pariisi – , mutisi Gilbert itsekseen.
"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus. "Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä kätkevät, näkyisi päältä päin."
Gilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.
He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain, lehmäin ja sikojen kanssa.
Gilbertin otsa jo synkkeni.
"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona. Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"
Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.
Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi, mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli Pont-Neuf.
Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi Gilbert virkkaa:
"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"
"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti tekevän yhä synkemmäksi.
Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin asti.
Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.
Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.
"Siinä on kaunis rakennus", sanoi hän.
"Se on Saint-Eustache", vastasi vanhus.
Sitten hän kohotti päätään ja huudahti:
"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies, tulkaa nopeasti!"
Vanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.
"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".
"Ahaa!" äännähti Gilbert.
"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän yleensä epäilee kaikkia vieraita."
"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.
"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."
"No, tulenhan minä", sanoi Gilbert.
"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun."
Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä osoitekilvessä sanat:
Rue Plâtrière.
Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen pyöriin tai rattaiden aisoihin.
Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.
Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty rautasäleistä.
Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi nuorasta ja ovi aukeni.
Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden ovella sanoi hän:
"Tulkaa nopeasti."
Ja hän sulki oven.
Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.
Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.
Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.
Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty rullakaihdinnuoraan,
