ole liioiteltu, koska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini saanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi miestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai mykkää, jolle on apua kielestäni."
"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista tahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan palvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja."
"Se on totta", mutisi Gilbert ja kalpeni. "Mutta ei väliä, minun täytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä, jos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen tielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!"
"Oh", virkkoi tuntematon vanhus, "teillä näkyy tosiaan olevan sekä tarmoa että rohkeutta".
"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö teillä itsellänne ole mitään ammattia?" kysyi Gilbert. "Puvustanne päättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä."
Vanhus hymyili lempeää ja surumielistä hymyään.
"Kyllähän minulla on ammatti", sanoi hän; "tietysti, sillä kaikilla ihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan vieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja."
"Elinkeinoksenneko te niitä keräätte?"
"Melkeinpä."
"Oletteko niin ollen köyhä?"
"Olen."
"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt heidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis nyt minulle hyvä neuvo."
"Ehkäpä voin tehdä parempaakin."
Gilbert hymyili.
"Niin minä jo ajattelinkin", ihastui hän.
"Kuinka paljon luulette kuluvan elantoonne?"
"Oh, sangen vähän."
"Ette taidakaan vielä tuntea Pariisia?"
"Näin sen eilen ensi kertaa Luciennesin kukkuloilta."
"Siispä ette tiedä, kuinka kallista tuossa suuressa kaupungissa on elää?"
"No miten kallista? Suunnilleen?.. Sanokaa vertauksen vuoksi jokin pikkuseikka."
"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa Pariisissa kolme."
"No niin", sanoi Gilbert; "jos oletetaan, että saan jostakin suojaa pääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni noin kuusi sou'ta päivässä".
"Hyvä, hyvä, ystäväni!" huudahti vanhus. "Tuollaisen pitäisi minun mielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin teille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää."
"Oi, monsieur!" huudahti Gilbert ilon hurmauksessa.
Sitten hän kuitenkin lisäsi:
"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja ettette minulle tarjoa vain almua?"
"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas jakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin umpimähkään."
"No se on hyvä", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus suinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään. "Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja kiitän teitä siitä."
"On siis sovittu, että tulette kanssani Pariisiin?"
"On, monsieur, jos otatte."
"Tietysti otan, koska itse olen tarjoutunut ottamaan."
"Mihinkä minun on sitouduttava teitä kohtaan?"
"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä työpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin, jopa oikeuden olla joutilaanakin… silloin, kun itse ansaitsette joutenolonne", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti silmänsä taivasta kohti:
"Oi nuoruus, oi sen voima, oi vapaus!" lisäsi hän ja huokaisi.
Kun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin piirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.
Sitten nousi hän ylös nojaten sauvaansa.
"Ja nyt", sanoi hän iloisemmin, "nyt, kun teillä on ammatti, haluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla on täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato järjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on vielä leipää."
"Säästetään se iltapuoleksi, pyydän, monsieur…"
"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa."
"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."
"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa jo olla Picris hieracioides, jota olen aamusta saakka etsinyt sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä tallaa, on Cerastium aquaticum. Malttakaas, älkää kaivako sitä maasta, – ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni; toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo Picris hieracioides, ja Cerastium jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin kaunista capillarista."
Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä, ja he painuivat molemmat metsään.
KOLMAS LUKU
Monsieur Jacques
Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta, jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.
Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat oikein kauniita capillariksia. Ja kun vanhus oli niistä ottanut tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.
Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon
