lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.
Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan. Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.
Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin ainoakaan muu paikka koko metsässä.
Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.
Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman, jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki, yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.
Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo, apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme tuumaa pitkä lapio.
Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti leipäpalansa särpimenä.
– Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, – tuumi Gilbert, väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin heräsi mietteistään.
Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois hatun päästään.
Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.
Hän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.
TOINEN LUKU
Kasvientutkija
Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä vaatinut luonnollista oikeuttaan.
Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään enemmän kuin Gilbertiä.
"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja jätti leipänsä puunrungolle.
"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert.
"Mitä sitten tahdotte?"
"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi kirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät."
"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies", vastasi tuntematon vanhus; "mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää heitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin olette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon metsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut, toisessa korjaavat sen köyhät."
"No niin, monsieur", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa kuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; "vaikka olemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään kilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa".
"Tekö se olisitte, ystäväni?" huudahti vanhus; "ehkäpä teillä on nälkä?"
"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos suvaitsisitte…"
Vanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä. Mutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja samalla syvin silmin.
Gilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen epäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit, joskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan valkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään puhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla turmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä metsässä.
Sitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin arvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.
Gilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus näytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis auttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten voivan koitua itselleen vahingoksi.
"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur", sanoi Gilbert, "ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen neljään tuntiin".
Nuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen vapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että hän puhui totta.
Vanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi Gilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti kirsikoitaan.
"Kiitoksia, monsieur", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan takaisin; kiitoksia, "ei muuta kuin leipää, se riittää".
Hän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten istahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka katseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.
Hänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja Gilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan sanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä: tarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia kasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta esille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.
Mutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti silloin vilkkaasti:
"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten kasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt täältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin. Ottakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään tungetteleva vieras."
"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä pelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri äsken Versaillesissa."
"Ahaa, te tulette Versaillesista?" kysyi tuo outo vanhus katsellen Gilbertiä.
"Sieltä, monsieur", vastasi nuorukainen.
"Se on rikas kaupunki; täytyypä
