Rouva de la Motte. Dumas Alexandre
Чтение книги онлайн.
Читать онлайн книгу Rouva de la Motte - Dumas Alexandre страница 15
Kulutus oli kuitenkin edelleen tuontia suurempi. Täytyi rajoittaa ostoa. Kukaan ei saanut yleisestä halkotarhasta viedä enempää kuin, aluksi yhden kuorman ja sitten puoli kuormaa. Silloin nähtiin puuvaraston edustalla pitkät jonot ihmisiä, kuten myöhemmin nähtiin jonotettavan leipäpuotien ulkopuolella.
Kuningas jakeli almuiksi koko käsikassansa. Hän nosti kaupunkitullin tuloja kolme miljoonaa ja käytti nämä köyhien avustuksiin selittäen, että kipeidenkin tarpeiden piti väistyä ja vaieta pakkasen ja nälän vaatimusten tieltä.
Kuningatar puolestaan lahjoitti säästövaroistaan viisisataa tuhatta louisdoria. Luostarit, sairaalat, julkiset rakennukset muutettiin turvakodeiksi, ja samoin kuin kuninkaallisten linnojen portit, avautuivat myös muut ajoportit talonisäntien käskystä päästääkseen pihoille köyhiä, jotka tulivat kyyristelemään suuren nuotion ympärille.
Tällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.
Mutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle vaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin kalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi kalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.
Pitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla lumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat kaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat kadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin kompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota uhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.
Pian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät niiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata kuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä ajoneuvoja.
Voimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua.
Niin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli Pariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän suojasään vuoksi valtamerenä.
Sellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne vajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea hiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.
Uskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan uhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein miehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot myyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat saappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina vyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen toistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa. Mutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi jää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet jähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen sijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten hevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita katuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät yhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat juoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia leikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen pakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen estääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.
Oli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse keskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja jolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen, niinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi jäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole, matkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa pakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.
Tässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti, että Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan lääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi välittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat, jotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit, joista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin kuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.
Kaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa hotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.
Lisäksi oli siellä joukko suurtilallisia, joita piti kehoittaa poistumaan linnoihinsa. Mutta herra Lenoir, poliisipäällikkö, huomautti kuninkaalle, etteivät nämä olleet rikollisia, joita voisi pakottaa lähtemään Pariisista vuorokauden kuluessa; että he siis muuttopuuhassaan osoittaisivat hitautta, johon oli syynä sekä tahdon että teiden puute, ja että niin ollen suojaiset ilmat voisivat tulla ennen, kuin tästä toimenpiteestä koituisi hyötyä, jota vastoin saataisiin tuntea sen kaikki epäkohdat.
Sillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt hänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt hänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta. Muistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset ja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita Ludvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet. Niinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen, joka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä tältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan taistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat hallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat työssä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa, taiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja vankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo ullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä, osoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa ilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.
Maaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena, epätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät Pariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti pystyssä lumisia muistopatsaita.
Koskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä ajanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan, että pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta. Suuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi kaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen pakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin oli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät uudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja rantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin raisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja puistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt kauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä jäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa pakoyrityksessään pyörien alle.
Muutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia. Missä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä taas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia ei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi suojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä, nälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä. Asian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni hevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti täyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja näyttelijätär täyttä ravia; presidentti