herroja, sillä aateliskunniani kautta sanon, että teidän käy paremmin."
"Paremmin!" nauroi herra de Favras. "Varokaa liikoja lupaamasta; sen parempaa kuin meri, tuli ja myrkky lienee vaikea keksiä."
"Jäljellä on nuora, herra markiisi", sanoi Cagliostro kohteliaasti.
"Nuora… no no, mitä te tarkoitatte?"
"Sitä, että joudutte hirteen", vastasi Cagliostro profeetallisessa kiihkossa, jota ei enää voinut hillitä.
"Hirteen!" toistivat läsnäolijat. "Voi hitto!"
"Herra unohtaa, että olen aatelismies", sanoi Favras hiukan kylmeten. "Ja jos ehkä on tarkoituksena puhua itsemurhasta, voin teille jo ennakolta ilmoittaa aikovani viime hetkeen asti pitää itseäni sen verran kunniassa, etten turvaudu nuoraan jos kerran minulla on miekka."
"Itsemurhasta ei ole puhetta, monsieur."
"Tarkoitatte siis kuolemanrangaistusta?"
"Sitä."
"Ollen muukalainen, monsieur, saatte minulta anteeksi."
"Mitä saan anteeksi?"
"Tietämättömyytenne. Ranskassa katkaistaan aatelismieheltä kaula."
"Siitä asiasta saatte sopia pyövelin kanssa, monsieur", sanoi Cagliostro iskien tällä töykeällä vastauksella Favrasin sanattomaksi.
Nyt oli pöytäseura hetken aikaa kahden vaiheella.
"Tiedättekö, että minua jo värisyttää", sanoi herra de Launay. "Edeltäjäni ovat vetäneet niin surkeasti arpaa, että paha minutkin perinee, jos samasta pussista kopeloin kohtaloani."
"Siinä tapauksessa olette toisia viisaampi, ja oikein teette siinä, kun ette halua tietää tulevaisuutta. Olkoon se hyvä tai paha, pitäkäämme arvossa Jumalan salaista päätöstä."
"No mutta, herra de Launay", sanoi rouva Dubarry, "toivon kuitenkin, että olette täysin yhtä rohkea kuin nämä toiset herrat."
"Sitä itsekin toivon, madame", vastasi kuvernööri kumartaen.
Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:
"Vuoron mukaan, monsieur, voisitte ehkä olla nyt niin hyvä ja ennustaa minunkin vastaiset vaiheeni. Pyydän sitä hartaasti."
"Se on helppoa", sanoi Cagliostro. "Kirveellä päähän, siinä kaikki."
Salissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney pyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus pääsi voitolle.
"Teitä kuunnellessa, kreivi", lausui rouva Dubarry, "voisi todellakin luulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä kahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut."
"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain nauramme, madame", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.
"Tietysti me nauramme", sanoi Hagan kreivi, "olkoon ennustuksissa perää taikka ei."
"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi, minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de Cagliostro?"
Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.
Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn valtaansa.
"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."
"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär oli taas kahden vaiheella.
"Mutta…" sanoi hän.
"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:
"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de Vaubernier, kreivitär Dubarry."
"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.
"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär rukoilevin katsein.
Mutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita nähnyt.
"Miksi pilapuhetta?" kysyi hän.
"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut, murhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa, että minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?"
"Tottahan se pilaa oli", vastasi Cagliostro, "kuten kaikki muutkin ennustukseni."
Kreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta tuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.
"Kuulkaapas, herra de Favras", sanoi hän, "tilataan jo nyt ruumisvaunumme."
"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär", sanoi Cagliostro.
"Miksi niin, monsieur?"
"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä."
"Hyi hirveätä!" huudahti rouva Dubarry. "Huh, kuinka häijy tuo mies on! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on toinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan."
"Anteeksi, kreivitär", sanoi Cagliostro, "mutta te olette sitä tahtonut, kuten toisetkin."
"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että ehdin valita itselleni rippi-isän?"
"Turha vaiva, madame", vastasi Cagliostro.
"Kuinka niin?"
"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään, on…"
"On kuka?" kysyivät kaikki.
"Ranskan kuningas."
Nämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin kalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys, joka hyydytti sydämet.
Nyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro vei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset ennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän ehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin, samalla luoden katseensa Taverneyhin.
"Ei!" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, "älkää sanoko minulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää."
"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn", sanoi Richelieu.
"Te, herra marski", vastasi Cagliostro, "saatte olla levollinen, sillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan."
"Kahvia,
