kyllä."
"Me tarkkaamme myös."
"Niin, niin", toistivat muutkin.
Ja ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja valmistui kuuntelemaan.
Hiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.
"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia, näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"
"Tietysti", vastasivat kaikki.
"Ja terveyden ehtona on…"
"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.
"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä kaikkein paras ravintojärjestys?"
"Kukapa sen tietää?"
"Te, kreivi."
"Niin kyllä, mutta…"
"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.
"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu, minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."
"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."
"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.
"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"
"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."
"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.
"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta palatkaamme elämänveteen."
"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.
"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin. Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta. Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista; sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda, enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei mitenkään juoda."
– No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset. Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani, luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.
– Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä, sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka, joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.
– Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä, esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä. Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta hengen.
Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.
"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut, mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa rakkaan tieteenne nimessä?"
"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."
"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin arvoinen."
Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.
"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein. Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden, että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa. Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan, niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä, minä vain supistan sitä.
