kaikki vieraat kuin yhdestä suusta.
"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon pulloon sulkenut."
"Tekö?"
"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti turkkilaiset, vuonna 1664."
Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.
"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."
"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille, hän kun oli saavuttanut voiton S: t Gotthardin luona ja sillä kostanut sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."
"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa muistettavassa ottelussa."
"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen.
"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli Condorcet hymyillen.
"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen. "Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa, vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli venetsialaisilta ostanut."
"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin Filipin?"
"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä, jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä, kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."
"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin taistelussa."
"Miksi niin, monsieur?"
"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."
"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin teille olla joksikin hyödyksi."
"Olitteko siis mukana?"
"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston, ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."
"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.
"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."
"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"
"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista. Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."
"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."
"Jumala varjelkoon."
"Kleopatra oli siis…"
"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät, kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame, juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."
"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.
"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se tuskin pikkusormeeni."
Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.
Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.
Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.
"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle. Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."
"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."
"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."
"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan, joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin, luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai ette?"
"Kuolematonko?"
"Niin, kuolematon."
"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."
"Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.
"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."
"Olette siis tuntenut Montecuculin?"
"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran, mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden samassa teltassa."
"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"
"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."
"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"
"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin teidän."
"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."
"Se on teillä
