jo kaksikymmentä vuotta?"
"Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi viikkoa."
"Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen, kahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan. Ymmärrättekö?" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen värjättyjä kulmakarvojaan. "Jo tänä iltana saatte etsiä uutta isäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana mahdoton. Minun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa."
Hovimestari kumarsi kolmannen kerran.
"Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin suoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla."
Ja hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.
"Mikä teidän mielestänne on sopiva tapa?" huudahti marski. "Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa niinkuin minulle sopii; se on sopiva tapa. Tahdon syödä päivällistä kello neljältä, ja kun kerran tahdon syödä kello neljältä, niin ei minulle sovi, että toimitatte minulle päivällistä kello viideltä."
"Herra marski", sanoi hovimestari kuivasti, "olen palvellut yliviinurina Soubisen prinssillä, taloudenhoitajana prinssikardinaali Louis de Rohanilla. Edellisen luona aterioitsi hänen majesteettinsa Ranskan kuningasvainaja kerran vuodessa jälkimäisen luona hänen majesteettinsa Itävallan keisari kerran kuukaudessa. Tiedän siis, monseigneur, kuinka hallitsijoita kohdellaan. Soubisen prinssin luona kuningas Ludvig XV turhaan nimitti itseään parooni de Gonesseksi; hän oli silti kuningas. Toisen luona taas, – kardinaali de Rohanin luona, – nimitti keisari Josef itseään suotta kreivi von Packensteiniksi; hän oli kuitenkin keisari. Tänään herra marski saa vieraan, joka turhaan käyttää nimeä Hagan kreivi; sittenkin Hagan kreivi on Ruotsin kuningas. Joko jätän tänä iltana herra marskin hotellin [Hotelli merkitsi myös yksityisen asumaa isohkoa taloa. – Suom.], taikka Hagan kreivi saa osakseen sellaisen kohtelun kuin kuningas."
"Juuri sitähän minä kaikin mokomin koetan teiltä kieltää, herra härkäpää; Hagan kreivi tahtoo ehdottomasti salata säätynsä ja nimensä. Totta vie, siinä taas tulee esille tyhmä turhamielisyytenne, te lautasliinan ritarit! Ette te kruunua kunnioita, vaan omaa itseänne te kirkastatte meidän kultakolikoillamme."
"Oletan", sanoi hovimestari katkerasti, "ettei monseigneur tarkoita täyttä totta, puhuessaan minulle rahasta."
"En suinkaan, monsieur", vastasi marski melkein nolostuneena. "Rahasta! Kuka hitto teille puhuu rahasta? Olkaa niin hyvä ja koettakaa pysyä asiassa; ja nyt toistan tahtovani, ettei tässä saa olla puhetta mistään kuninkaasta…"
"Mutta, herra marski, millaiseksi te minua oikein luulette? Ettäkö olisin kuin umpisokko? Kertaakaan ei tule puhetta mistään kuninkaasta."
"Älkää siis olko itsepäinen, vaan antakaa minun syödä kello neljä."
"Ei, herra marski, sillä kello neljäksi ei vielä ehdi saapua se, mitä odotan."
"Mitä te odotatte? Kalaako, niinkuin herra Vatel?"
"Herra Vatel, herra Vatel", mutisi hovimestari.
"Mitä nyt? Loukkaako se vertaus teitä?"
"Ei; mutta kurja miekanpisto, jolla herra Vatel puhkaisi ruumiinsa, on tehnyt herra Vatelin kuolemattomaksi!"
"Ahaa, ja teistä tuntuu, että virkaveljenne maksoi kunniastaan liian halvan hinnan?"
"Ei, monseigneur, mutta kuinka moni muu sankari meidän ammatissamme kärsii enemmän kuin hän, niellen harmia ja nöyryytyksiä, jotka ovat miekaniskua sata vertaa pahempia, eikä heistä silti tehdä kuolemattomia!"
"Vai niin, monsieur; ettekö siis tiedä, että kuolemattomuuden voi saavuttaa vain olemalla akatemian jäsen tai vainaja?"
"Monseigneur, jos asian laita on niin, parempi on pysyä kauniisti hengissä ja hoitaa virkaansa. Minä en rupea vainajaksi, vaan suoritan edelleen palvelustani, niinkuin Vatelkin olisi tehnyt, jos hänen korkeutensa Condén prinssi olisi malttanut odottaa puoli tuntia."
"Tehän lupaatte minulle ihmeitä; siinä teette taitavasti."
"Ei, monseigneur, ei mitään ihmettä."
"Mutta mitä te oikeastaan odotatte?"
"Tahtooko monseigneur, että sen sanon?"
"Toden totta, olen utelias sen tietämään."
Vanha aatelismies ja vanha hovimestari
"No niin, monseigneur, odotan yhtä pulloa viiniä."
"Yhtä pulloa! Selittäkää, monsieur; asia alkaa kiinnittää mieltäni."
"Asian laita on siten, monseigneur, että hänen majesteettinsa Ruotsin kuningas… anteeksi, hänen ylhäisyytensä Hagan kreivi, piti sanomani, ei koskaan juo muuta kuin Tokay-viiniä."
"No onko viinikellarini niin tyhjennetty, ettei siellä ole ainoatakaan Tokay-pulloa? Silloin olisi yliviinurini ajettava tiehensä."
"Ei, monseigneur; päinvastoin teillä on sitä lajia vielä noin kuusikymmentä pulloa."
"Luuletteko siis, että Hagan kreivi juo päivällisekseen kuusikymmentä yksi pulloa viiniä?"
"Malttia, monseigneur; kun Hagan kreivi ensi kerran tuli Ranskaan, oli hän vielä vain kruununprinssi; hän söi päivällistä kuningas-vainajan luona, joka oli saanut kaksitoista pulloa Tokay-viiniä hänen majesteetiltaan Itävallan keisarilta. Tiedätte, että ensi korjuusta saatu Tokay-viini varataan keisarin omaan tarpeeseen ja etteivät hallitsijatkaan saa tätä esikoisviiniä enempää kuin mitä hänen majesteettinsa keisari suvaitsee heille lähettää."
"Tiedän kyllä."
"No niin, monseigneur, noista kahdestatoista pullosta, joiden viiniä kruununprinssi sai maistaa pitäen sitä vallan mainiona, on nyt jäljellä ainoastaan kaksi pulloa."
"Ohoh!"
"Toinen on vielä kuningas Ludvig XVI: n viinikellarissa."
"Ja toinen?"
"Sepä se, monseigneur", sanoi hovimestari voitonriemuisesti hymyillen, sillä pitkällisen taistelun jälkeen, jonka hän oli kestänyt, näytti voiton hetki nyt lähenevän. "Toinen, niin, se toinen vietiin."
"Kuka sen vei?"
"Muuan ystäväni, kuningas-vainajan juomanlaskija, joka oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa."
"Ahaa! Ja hän antoi sen teille?"
"Juuri minulle, monseigneur", vastasi hovimestari ylpeillen.
"Ja mitä sille teitte?"
"Talletin sen huolellisesti isäntäni viinikellariin."
"Isäntänne? Kuka siihen aikaan oli isäntänne, monsieur?"
"Hänen ylhäisyytensä prinssi-kardinaali Louis de Rohan."
"Voi toki! Siis Strassburgissa?"
"Savernessa."
"Ja
