sutkaus on noituutta."
"Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen on kuullut."
"Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi;
"Kah, se on perhesalaisuus."
"Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski, sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."
Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:
"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa, sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette, näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."
"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."
"Voi, nuorentakaa siis minut."
"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut. Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään kolmekymmentä."
"Tuo oli vain kohteliaisuus."
"Ei, madame, se on tosiasia."
"Selittäkää."
"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."
"Kuinka niin?"
"Olette nauttinut elämänvettäni."
"Minäkö?"
"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."
"Kaikkea sitä kuuleekin."
"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle, joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti, jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista, kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi kiittämättömyyttä."
"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita…"
"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"
"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden resepti?"
"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle antanut kolme tai neljä pullollista."
"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"
"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle kerrottu hänen kuolleen."
"Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."
"Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.
"Aivan tosissani, sire… anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin käsittää tahalliseksi.
"Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha nuorennettavaksi."
"Ei, sen vakuutan."
"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.
"Ei ollenkaan", vastasi hän.
"Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte, julistan teidät Medeian oppilaaksi."
"Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta katseensa kaikkiin kuulijoihin.
Jokainen nyökkäsi myöntävästi.
"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."
"Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.
"No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.
Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.
Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.
Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään: kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.
Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.
"Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen, joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli frangia. – Suom.] joka tippa."
"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini", koki Richelieu laskea leikkiä.
"Pitää siis juoda?" kysyi vielä parooni melkein vavisten.
"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku hyötyisi."
"Anna tänne", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.
Parooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta balsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka elämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.
Samassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki väristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka hänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen ihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät avartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja suurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen äänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan joustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa tässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi uudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.
Salissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen huuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti lihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn luita sanoen, että hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle uudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.
Hän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin toiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän vähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi nähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan hänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja sumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä kyyristyi ja polvet alkoivat taas
