rukiiksi, toisen potaatiksi. Sitten hän heinä aikana keräili yhdessä Liisan kanssa ahoilta ja purojen varsilta heinät hevoselle ja lehmälle. Syksyn tullen ja talvikaudet pyydysteli Matti lintuja ja jäniksiä; pyssyä ei Matti ollut ikipäivinä kädessään käyttänyt. Liisa auttoi Mattia kesillä ulkotöissä, ruokki talvella lehmän, porsaan ja kissan ja kehräsi sitten mikkelistä lähtien helluntaihin saakka ruustinnalle villoja ja liinoja.—
–Vielä se on riski mies tuo Matti, sanoi pehtori, kun tuli Matin kanssa makasiinista ja Matti heitti melkein tyhjän säkkinsä rekeen.
Matista oli aina mieleen, kun häntä riskiksi mieheksi sanottiin. Mutta aina hän kuitenkin siihen virkkoi:
–Mitäpä tuota minun riskeydestäni, vanhan miehen … ei pidä pilkata vanhaa miestä … riskimpihän toki pehtori on itse.
–En toki ole … mitä se Matti nyt sanoo … vai ei Matti ole riski, kun kantaa selässään puolen tynnörin säkin.
–Eihän siinä toki ollut kuin vähän päälle kymmenen kapan.
–Onpa sitä maar siinäkin.
–Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä ollessa—…Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka joka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli semmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa oli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä aittaan, niin ei muuan renki—laiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka oli iso—ruvennut osastaan kantamaan … sanoi vain, ett'ei hän jaksa.—»Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut, vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille rengille, että »jos haluttaa—hyppää itse säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan…»—Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) … tuonut ryypyn.
–Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies … ei minusta enää ryypyn tienaajaksikaan.
–Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka ei ollut yskää ymmärtävinään.
–Mitähän lie tehnyt.—Soh, tamma—
Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille.
–Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun … kyllä minä tiedän!
Pehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen. Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski leikkiä.
–Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä sanoo.—»Elä tok', huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!» vaan sanoo, vaikka ei se niin ajattele.
–Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa hänestä tykkäämään?…
–Mistä se pehtori kaikki tietää?
–Niin ovat ihmiset kertoneet.
–Eiköhän pehtori omasta päästään—?
–En minä—niin kuului Liisa itse sanoneen—
–Liisa itsekö?—ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti tiedän, että niin se oli—luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas näki.—Maasta se pienikin ponnistaa.
–Liisakin oli ennen riski tyttö.
–Noo!—(Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään … semmoinen tavallinen terve ihminen—
Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä pehtoriin…
–Entäs pehtori—mitenkäs se on sen asian kanssa? … kertoipa se Liisa vähän joulupyhinä merkinneensä että—
–Että mitä?
–Että kyökkipiika ja pehtori—ja yhä viekkaammin katseli Matti pehtoria…
–Minäkö?—Ei! … akkain puheita!—Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen—
–Kyllä tämä riittää.
Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän oikeastaan oli ruvennutkin puheisiin…
–Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi…
–Niin miksikä mieheksi?
–Tatsuunamieheksi.
–Mikäs mies se on se—?
–Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan … päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa sivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa.—Se on hyvä virka…
Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille sanonut.
–No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen sijaan.
–Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään.
–Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista tiennäyttäjää—? sanoi Matti.
–Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie—
–Rautako tie?
–Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon … ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.
–Sitä tietäkö?
–Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.
–Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
–Yhtä kyytiä—!
–Eikö pidä syöttääkään välillä?
–Ei tarvitse … rautatien hevoset syövät juostessaan … tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
–En minä häntä—
–Ne syövät halkoja—
–Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä … vai juostessaan halkoja? … en usko kuitenkaan.
–Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.
Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä narrattiin … ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.
Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.
–Luuli saavansa narratuksi—petyit, mies parka.
Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja
