style="font-size:15px;"> –Täss' olisi piippu ja tupakkaa on tuolla.—Rovasti toi Matille piipun ja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta.
Matti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään … sitten kantoi hän sen varovasti uuniin.—Vähän aikaa istuivat Matti ja rovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti puhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.
–Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti.
–Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla … vanhuushan se kuitenkin vain väliin tahtoo…
–Eihän Mattia toki vielä vanhuus … riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnörin säkin.
–Mistä se rovasti on sen kuullut?
–Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei mitään—
–Niinkuin ei mitään?—Heh!—heh!—heh!—vai näki rovasti sen—?
–Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan.
–Kyllä rovasti toki jaksaisi—jaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra miessä ollessani.—Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä samassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli ollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin kannettaman, niin ei muuan renki—laiska vetelys mikä lienee ollut, vaikka oli iso—ruvennutkaan osastaan kantamaan … ei sanonut jaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi vielä sille rengille, että »jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan».—Pehtori oli silloin mennyt rovastin puheille … ja vähän päästä oli tullut ja sanonut, että rovasti oli käskenyt ryypytellä Mattia siitä hyvästä…
Matti katasti kulmainsa alta rovastiin. Rovasti kalisteli avaimiaan taskussaan, nousi seisoalleen, kulki pari kertaa lattian yli, veti käden ja avaimen taskustaan ja meni lahvinsa luo. Avasi sen … niinkuin oli joka kerta ennenkin Matin käydessä ja kertoessa avannut … otti pullon ja pikarin ja käski Matin tulla ottamaan. Matti esteli niinkuin aina ennenkin oli estellyt … sanoi, että jos menee päähän vanhan miehen … mutta otti sitten kuitenkin ryypyn, niinkuin oli aina ennenkin ottanut. Rovasti pisti taas pullon ja pikarin piiloon, lukitsi lahvin, solahutti avaimet taskuunsa ja istuutui keinumaan.
Puheltiin minkä mitäkin, pidettiin vähän väliäkin ja tupakoitiin.
Tuli siihen sitten rovastin ruustinnakin Mattia kättelemään ja haastattelemaan…
Kysyi ruustinna, mitä Matille kuuluu ja mitenkä Liisa jaksaa.—Eihän Matille mitään erinäistä … ja hyvinhän Liisakin jaksaa—mikäpä sillä jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä…
–Pitäisi toki Matin tuoda Liisa useammin kirkkoon … kun ei Matti käytä Liisaa kirkossa kuin moniaan kerran talvessa, sanoi ruustinna.
–Ei toki ole milloinkaan yhteen kertaan jäänyt … saisihan se käydä pari kolmekin kertaa, jos tahtoisi.
–Eikö se tahdot?
–Ei tuo hyvin tahdokaan, kun sai lasit, että näkee kirjaa itsekin katsella.
–Vieläkö Matti näkee ilman laseja?
–Minäkö?—Ei, hyvä ruustinna, en minä ole pitkään aikaan nähnyt … lautaksi lyöpi, en näe mitään vaikka kuinka koettaisin…
–Matin pitäisi ostaa silmälasit.
–Silmälasitko?—Ei … olen minä koetellut, vaan ei ole ollut käypiä…
Matti ei uskaltanut katsoa rovastiin. Rovasti keinui ja puhalteli savuja kattoon. Katasti vilkaisemalla Mattiin … hän tiesi, että Matti oli huonolukuinen, hyvin huonolukuinen.
–Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisa joka pyhä kävisi kirkossa, sanoi Matti.
–Matin pitäisi ottaa piika Liisalle avuksi … onhan Matti varakas mies…
–Mikä varakas mies minä? … ei toki, hyvä ruustinna—kunhan leivässä pysyy—
–Jolla toki kuuluu olevan rahoja velkanakin…
–Ne on niitä maailman puheita … hyvä, kunhan leivässä pysyy.
–Niin, vaan pitäisi sitä Matin kuitenkin käyttää Liisaa rautatietä katsomassa. Tokko lie Matti vielä itsekään käynyt…?
–En oo käynyt … onko se missä kaukana?
–Ei se ole kaukana täältä. Me kun lähdimme aamiaisilta, niin oltiin puolen päivän aikana rautatiellä … huru långt ä' de' nu heller, pappa, ti' järnvägen?
–Tietäähän Matti Lapinlahden kirkon? kysyi rovasti.
–Kyllähän minä sen tiedän, vaikken ole käynyt.
–Rautatie kulkee aivan lähitse Lapinlahden kirkon.
–Vai sieltä se kulkee?
–Kun lähtee yhtenä aamuna ajamaan, niin on jo toisena Helsingissä.
–Vai niin sukkelaan … viipyyköhän kauan, jos menee ulkomaille? … kuuluuhan sillä sinnekin pääsevän.
–Se on sitä myöten, minne menee … Ranskanmaalle ennättää viidessä päivässä, jos tiukkaan ajaa.
–Entäpäs Amerikkaan?
–Sinne ei pääse rautatiellä, kun on meri välissä. Matti katsoisi … tässä kartalla näkyy, että on tämmöinen aava meri välissä, Atlantin meri…
–Niinpähän näkyy.
–Mutta sukkelaan se menee ja siinä on toista kulkea kuin meidän kärryillä kolistellen.
–Mahtaapa olla.
–Ei tärise … ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.
–Mahtaapa kyllä vilistä. Ruunuko sen on laittanut?
–Ruunu.
–Ruunuhan se semmoisia—tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun ruunu panee oriinsa eteen.—Vaan sitä minä tässä vähän kuitenkin, että onkohan se totta, kun puhuvat, että ne rautatien hevoset syövät halkoja … ei mahda olla, taisi vaan pehtori minua narratakseen?…
Rovasti ja ruustinna, vaikka itse viisasta väkeä, eivät milloinkaan kuitenkaan nauraneet, jos joku heidän mielestään sattui tyhmemmästikin puhumaan… Ja mistäpä Matti sen niin tiesikään ja taisikaan tietää? Ja kun ruustinna oikein ajatteli, niin olihan hänellekin alussa tullut hevoset mieleen, kun oli kuullut rautatiestä puhuttavan,—oli hän myöskin ajatellut: rautatie? tottahan se on tie, joka on raudasta, niinkuin maantie maasta ja mullasta…
Rovasti oli jo ylioppilaana ollessaan nähnyt Helsingin rautatien eikä hän enää muistanut, mimmoiseksi hän lie sen ensiksi ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja maltillisesti selittämään…
