ne pitää olla erilaisia.
–Ne on kuin huoneita ikään…
–Vai niinkuin huoneita … ei nyt kiitetä!
–Ja niitä panee höyry liikkeelle niinkuin höyryvenheitä … onhan Matti nähnyt »Suomelan»?
–Näinhän minä tuon mennä kesänä tuossa kirkon salmella sätkättävän.
–Niin no, sen panee höyry liikkeelle vettä myöten, ja lokomotiivin eli veturin, joka vaunuja vetää, sen panee kanssa höyry liikkeelle. Siipien sijasta pitää vain olla pyörät, kun se kulkee maalla.
–Niinpä kai—eihän se miten siipiensä varassa mahtaisi maata myöten kulkea.—
Kyllä Matti nyt ymmärsi sen täydelleen, minkälainen se oli … semmoinen, joka oli kuin höyryvenhe ja nostettuna pyörien päälle.
… Mutta kyllä se oli kuitenkin vähän kumma laitos … vaan tottapahan rovasti tiesi, kun oli itse nähnyt.
–Ymmärtäähän Matti sen nyt?
–Kyllä minä nyt, kyllä minä nyt!…
–Niin, semmoinen se on, sanoi ruustinna.—Matti ottaisi kahvia … ja leipää kanssa. Kyllä Matin pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisa mukaan.
Matti joi kahvia eikä vastannut mitään.
–Eikö tuota pitäne uskoa katsomattakin … mitäpä tuota enää vanha mies kaikista lysteistä … tiedänhän minä, minkälainen se on, kun rovasti on selittänyt.
–Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi ruustinna,—omin silmin se nähdä pitää … kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!
–Suur' kiitosta!—Jokohan pitänee käydä—?
–Kyllä … ihan varmaan, ja ottaa Liisa mukaan.
–Mahtaa kai sen mieli ruveta sinne tekemään, kun kuulee.
Ruustinna lähti askareilleen, mutta rovasti ja Matti juttelivat vielä minkä mistäkin. Siitä juttelivat, kuinka paljon se ihmisjärki ajattelee ja laittelee ja mihinkä se vielä meneekin.
Ja rovasti sanoi, että »kunhan se ei vain menisi yli voimainsa rimpuilemaan…»
–Ja reistailemaan, sanoi Matti.
–Kyllähän se on hyvä, että ihminen järkeänsä käyttää, joka sille on luomisessa annettu … jos se ei vain siitä ylpeilemään rupeaisi eikä unohtaisi kaiken antajaa,—sanoi rovasti ja lisäsi, että Jumalan töitähän ne on rautahöyryt ja rautatietkin.
–Eipähän ne kenenkään muunkaan liene, myönsi Matti.
Ja häntä kovin ajattelutti se kumma laitos, joka oli kuin huone ja pyöräin päälle nostettu … Mutta rovastia haukotutti, eikä tahtonut puhe oikein sujua enää … ja niin Matti heitti hyvästinsä ja lähti.
II
Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi… Ei tammakaan ollut kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle laskeutuessaan.
Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.
–Soh, tamma!—mitä sinä siinä!—nä-nä-nä!—
Vaan tamma odotti parempaa manausta … ei ollut kuulevinaankaan, laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.
–Ka-ka-ka! … etkö sinä sen!—Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä … kaksi kertaa … sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.
Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi imelän naurun… »No kylläpä sillä nyt on lysti … tyhjän naurajalla», mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun … »etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa—!»
Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä … Matti ajoi viittatietä ja ajatteli…
Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut… Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei olisi omin korvin kuullut … ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen ollut kuullut … vasta kai se oli sinne tullut… Eiköhän sitä höyrylle enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa…? Kyllä se mahtoi kumman näköinen olla—kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin sätkättäessään … olisikohan häntä käydä katsomassa—lieköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?…
Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä … vielä takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti … jo takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.
–Ka-ka-ka!—Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua … takaset vielä käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.
Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma nytkin.
–Ka-ka-ka!—Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.
–No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.
Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.
–Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.
–Kirkolta päin … pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja kopistelemaan tammansa jaloista.
–Kuuluuko sitä mitä?
–Eipä tuota erinäistä.—Onkos isäntä kotona?
–Ei oo kotona … lähti tän' aamuna Lapinlahdelle.
–Taisi mennä rautatietä katsomaan?
–On kai se jo sen ennenkin nähnyt … eikö lie mennyt tavaran hakuun.
–Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?
–Hyvinkö nuo käynee, en tiedä … lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.
–Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?
–Niin minäkö? … olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.
–Elä, elä…
–No
