edestä, ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt…
–Kuka se siinä ei käy tieltä pois?
–Ota hyvä mies rekeesi!
–Mikä sitä vastamäessä!
–Kyllä minä vastamäen kävelen … kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.
Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.
–Kah, Matlienako se … en tässä hämärissä … käykäähän tänne rekeen, onhan täällä sijaa… Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi.
–Minähän sitä—kyllähän minä … täällä kannoillakin … tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan.—Ottakaahan nyytty rekeenne… Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa … eivätkä antaneet hevostakaan… Isäntä itse ajoon lähtee … juomaretkille … vaan mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut. Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa … vaikka siihen paikkaan pakahtukoon … niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään…
–Mistä se Matliena tulee?
–Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka … olisi pitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle kylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi sanat, että tulla vaan…
–Vai ei annettu hevosta?
–Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään … kun eivät itsestään arvanne, niin ajattelin minä, että—
–Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?
–Ihan toki käsistä lähti … sivut olivat vielä nykimättä, niin ei muuta kuin rekeen eikä kysykkään…
–Rautatiellekö se lähti?
–Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha.
–Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan.—Onko Matliena käynyt rautatietä katsomassa?
–Enhän minä … mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan…
–Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä.
–Pitäisi kai, pitäisi kai … kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse kolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan. Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän … ei kuulu tarvitsevan edemmä mennä.
–Sieltähän sen näkee.
–On kai Matti nähnyt sen?
–Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt…
–Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa?
–Muutakin lie ollut asiaa.
–Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien päällä?
–Vai niin! … niin, niinhän ne mahtaa … niinhän ne … minä en oo talvella käynyt … mikä sinne talvella.
–Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi häntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä … on minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.
Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui Matliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä.
Matti ajaa kitkutteli eteenpäin … vähän maantietä vielä … kääntyi sitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän saunan perään… Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä höyrysi pakkaseen.—Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin jäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä livettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui … ja tasaisesti tamma laskeutui.
Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana… Ja vähän väliä irtaantui aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta.—Lammilta kohosi tie niitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja kaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa, milloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen kiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan… Matti könötti reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin liukumaan, sanoi Matti: »yhyh!», ja silloin hän nykäisi ohjasperistä tammaa juoksuun … mutta ei sen enemmän manannut, jos tamma yhä käveli … sillä Matti ei nyt joutanut oikein hevosestaan huolta pitämään…
Sitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota ei oikein tahtonut ymmärtää … ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?… Eihän tuota ennen ainakaan tämmöisiä kuulunut—tähän aikaan sitä ei muuta kuin puhuttiin oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät maailmanlopun edellä viisastuisi liian paljon … niin oli sanonut entinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru niitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman prameuden. Mutta silloin … »yhyh!» … silloin leimahtaa pitkäisen tuli idästä … »yhyh!» … ja leimahtaa hamaan … »yhyh!» … länteen… Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta … eihän nuo ennen niin!—Kovin Matti maailmanloppua pelkäsi eikä hän muuta pelännytkään … mutta maailmanloppu tulee niinkuin varas yöllä … vaan ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee; silloin se tulee, kun ei sitä ollenkaan muistakkaan … pitäisi ajatella ihmisen aina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avuksensa huutaa…
Tamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheata kuusikkoa, ettei taivasta näkynyt. Sieltä täältä rihvain välitse joku tähtönen tuikahti. Sinä talvena oli iso lumitalvi, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat, latvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin katoksen alla… Ja haukotuttamaan rupesi tuossa vähitellen korven äänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Raskaalta alkoivat tuntua silmän luomet … hevonen ja matkan teko haihtuivat mielestä pois ja koko maailma haihtui … kaikki ihmeet ja taivaalta tipahtelevat tähdet.
Pää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui.
Matti näki unta.
Oli olevinaan pieni poikanen, semmoinen kuin oli ennen kipunapoikana ollessaan ollut pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt hänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi lakua, punaisen ja valkean, ja sanonut, että »kun näet rovastin vaunujen sakastin peräitse ajavan, niin näytä silloin punaista lakua … jos siat ovat ryytimaassa, mutta jos saat ne sieltä ajetuksi, niin näytä valkeata, että rovasti saa ajaa yhtä kyytiä pihaan…» Niin oli pehtori sanonut ja vakuuttanut moneen kertaan ja mennyt itse nurkan taa piiloon … sieltä oli sitten
