riensi häntä tukemaan ja kiljui:
–Mene hiiteen täältä, pappi! Anna olla meidän rauhassa, kun et, tyhmä, itse kuitenkaan mitään mahtanut… Älä pelkää, Riitta, ei se sinulle mitään taida … mene tiehesi täältä, kuuletko… Tule pois, Riitta!
Ja hän kääräisi hänet turkkiinsa, talutti ulos ja istutti kelkkaan, jolla oli hänet tänne vetänyt.
Silloin ilmaantui Reita ovelle.
–Karkuun pääsi! huohotti hän. Sukset oli rannassa … en saavuttanut.
–Sama se, kyllä me hänet vielä saavutamme.
–Kyllä hän teiltä päänsä säilyttää … Panu! huusi vaimo mennessään.
Ei ollut pastori vieläkään hämmästyksestään kokonaan selvinnyt. Tyttö oli parantunut, ihme oli tapahtunut. Ja se ihme oli perkeleestä.
–Onko pimeyden ruhtinas sitten vielä kerran päässyt kahleistaan irti! huudahti hän otsaansa pyyhkäisten ja seisten saunan kupeella hangessa, raskaan, märän lumen salaperäisesti kuiskiessa pimeään metsään putoellessaan. Onko hänet lähetetty tänne varta vasten minua vastustamaan? Olkoon! Mutta minä sidon kuin sidonkin hänet uudelleen!
VIII
Voudin talo oli suuren koivikon keskessä, korkean teräväpäisistä laudoista tehdyn pystyaidan ympäröimänä. Portti oli raskas ja raudoitettu, paksuilla tammisilla salvoilla varustettu. Sen eteen oli kytketty kaksi vihaista susikoiraa, joiden rautariimut olivat niin asetetut, että vieras parahiksi pääsi välitse niiden molemmin puolin terhentäessä. Nyt oli portti auki, piha täynnä hevosia, rekiä ja poron pulkkia.
Äsken juuri oli kuninkaan ostaja saapunut ja vouti oli talonsa vartijalle, joka rappusten edessä käyskenteli pertuska olallaan, antanut käskyn, ettei pyrkijöitä enää tänä yönä olisi hänen puheilleen päästettävä.
Vartija juuri selitti sitä miehelle, jonka rappusten edessä oli pysähyttänyt, sulkien häneltä pertuskan varrella tien.
–Ilmoittakaa, että se on pastori Martinus Olai, joka tahtoo häntä tavata.
Kun vartija avasi tuvan oven, kuului sieltä hoilotusta, naurua ja isoäänistä haastelua. Yht'äkkiä se taukosi, ja voudin ääni kuului sanovan:
–Anna vaan Martti-papin tulla!
Suuressa uunissa palaa roihusi iso pystyvalkea, jotapaitsi huone oli valaistu raskaisiin metallijalkoihin asetetuilla kynttilöillä. Isolla verkapeitteisellä pöydällä oli toisessa päässä aterian tähteitä, toinen pää oli katettu juomatavaroilla, joiden ääressä istuivat vouti ja eräs tuntematon vieras. Pöydän alla oli karhun talja ja melkein koko huone oli sisustettu nahkoilla, joiden päällä riippui aseita: kirveitä, pertuskoita, jousia ja niiden keskellä hirven sarvissa hylkeennahkaiseen huotraan pistetty pitkä kivääri.
Vouti nousi seisoalleen ja koetti vakavasti kulkea puolilattiaan tulijaa vastaan.
–Mikä tuottaa minulle kunnian tällä tavattomalla tunnilla saada matalassa majassani sanoa tervetulleeksi korkea-arvoinen naapurini? Terve tuloa tupaani! Saan kunnian esittää toisilleen pastori Martinus Olain ja harvinaisen vieraani, hänen majesteettinsa kuninkaan vaatekammion vartijan, mestari Erik Pehrssonin.
Vieras nousi tervehtimään. Hän oli kookas, pullea mies, silmät pienet ja hyväntahtoisen näköiset.
–Olkaa hyvä ja istukaa!—Pirkko hoi! huusi vouti sitten unohtaen juhlallisuutensa.
Sisään tuli keski-ikäinen, pulska nainen, vyötäisillään avainnippu, jota hän emännän vallalla oli kantanut jo voudin vaimon eläessä.
–Tuo olutta, Pirkko!—Pyydän saada juoda terveydeksenne!
–Tulen virka-asiassa, sanoi pastori, kun tervetuliaismenot vihdoin oli suoritettu ja hän hiukan kostuttanut huuliaan oluthaarikassa. Tulen pyytämään apuanne.
–Kuninkaallisen majesteetin käskynhaltijana olen minä yhtä velvollinen kuin halullinenkin ojentamaan avullista kättäni … onko markkinaväki rauhaanne häirinnyt? Jos niin on, niin sanokaa vain, ja syyllinen on saava rangaistuksensa.
–Minun rauhaani ei kukaan ole häirinnyt, mutta sitä pahemmin on täällä häiritty kirkon ja kristillisen seurakunnan rauhaa, loukattu sen arvoa tavalla, joka on Herralle kauhistus. Täällä on läheisyydessämme harjoitettu törkeintä noituutta.
–Noituutta? Vai noituutta? Velhoutta? Ainahan ne näin markkina-aikoina…
–Tulen pyytämään, että pahennuksen aikaansaaja ja rikoksen tekijä, joka minun on onnistunut saada paljastetuksi, vangittaisiin. Kun tehtäviini kuninkaallisen majesteetin ja korkea-arvoisen tuomiokapitulin käskyn mukaan kuuluu ei ainoastaan ilmianto-oikeus, vaan myöskin—velvollisuus, pyydän teitä antamaan minulle sitä avustusta, jota kirkko tällaisissa asioissa on maalliselta vallalta oikeutettu saamaan.
–On varmaan oikeutettu. Mutta kuka on noitunut? Ku—ketä on noiduttu?
–Tulen juuri metsäsaunasta tästä läheltä, tältä niemeltä, muutamia kivenheittoja asunnostanne.
–Sitä sanotaan suuren kuusen saunaksi … vai siellä ne taas?
–Siellä on juuri nyt, hetki sitten tapahtunut jumalaton teko … siellä on pirun voimalla rampa parannettu.
Vouti virnisti ikeniään niinkuin hänen tapansa oli, kun oli jotakin pulmallista tapahtunut, ja raapi korvallistaan.
–Jopahan on taas se Panu … mutta paransiko se todellakin! Noh, kah, osaahan se, mutta mitäs pahaa siinä, jos paransi? Antaa tohtorin tehdä terveeksi.
–Asia on minusta liian totinen leikin laskuksi.
–En minä leikkiä … se Panuko minun pitäisi vangita?
–Ette suinkaan tahtone puolustaa sitä, että täällä kirkon nurkkajuuressa taiotaan ja noidutaan ja inhoittavaa, pakanallista menoa harjoitetaan.
–Panu on hyvä mies, mainio metsästäjä ja verojen maksaja, kuningaskin on kiittänyt hänen nahkojaan, niinkuin mestari Eerikki voi todistaa, ja hän pitää hyvää järjestystä erämaillaan.
–Hän on liitossa pahojen henkien kanssa, on noita ja velho ja kristinuskon pahin vihollinen.
–Mitä te sitten minulta tahdotte?
–Tahdon, että jo tänä yönä panetatte hänet kiinni ja toimitatte hänet Turkuun tutkittavaksi ja tuomittavaksi.
–En tee kumpaakaan.
–Sallitteko minun kysyä, miksette?
–Se ei kuulu tähän.
–Oletteko hänelle ehkä jossakin kiitollisuuden velassa? Vai pelkäättekö häntä?
–Parasta olisi, jos tekin häntä pelkäisitte.
–Minulla ei ole mitään omallatunnollani niinkuin teillä ehkä on.
–En ole kutsunut teitä tänne ripittämään itseäni.
–Hyvä
