voima, ja hän lähti kirkolle päin, kun näki papin menevän omaan tupaansa.
Jo varhain aamulla ennen auringon nousua seisoskeli markkinaväkeä kirkon oven edustalla. Niinkuin edellisenäkin päivänä alettiin markkinat tänäänkin jumalanpalveluksella, eikä ollut tapana mitään kauppoja tehdä, ennenkuin toimitus kirkossa oli päättynyt. Messun tiettiin tänään tulevan tavallista juhlallisemman. Se oli oleva täydellinen jumalanpalvelus saarnoineen. Sitäpaitsi tulisi kymmenen omine voimineen kirkolle hiihtäneen lapsen kaste toimitettavaksi. Varmaankin tulisi pappi saarnassaan myöskin puhumaan siitä, mitä yöllä tiedettiin tapahtuneen.
Tieto Korpivaaran tietäjän ihmeteosta oli jo alkanut levitä. Olihan useinkin kuultu tietäjän pikku tauteja parannelleen, mutta sellaisista kuin rampain nostamisesta jaloilleen kerrottiin vain muinaisina taruina. Olivat myöskin jotkut kuulleet kuiskailtavan pastorin saapumisesta taikasaunalle ja hänen yöllisestä käynnistään voudin luona, jossa olivat riitautuneet. Toiset sanoivat Panun jo olevan nuoriin lyödyn ja lähetetyn Turkuun mestattavaksi. Mutta toiset olivat nähneet hänet aivan ikään voudin pihalla eikä olevan niinä miehinäänkään.
Tuosta kaikesta keskustelivat kirkon ympärillä seisojat, joista suurin osa oli kokoontunut oven eteen sen avautumista odottamaan. Jouko seisoi erään toisen panulaisen kanssa miesten puhetta kuunnellen.
–Panun mieshän tuon parhaiten tietänee. Sano sinä!
–Ei sitä niin vain Panua kiinni panna.
–Minkäs taitaisi, jos pantaisiin?
–Ei taitaisi olla sidettä, joka sen kalvosissa kestäisi.
–Mutta lipettiinhän lähti, kun kuuli papin tulevan.
–Ja kirkkoon ei uskalla tulla.
–Ei ole vielä aika tullakaan. Jos tahtoisi, ei tarvitsisi se mies avaimia odottaa.
–Ettäkö ilman aukaisisi?
–Saattaisi se senkin tehdä, jos tahtoisi, ja on saattanut tehdäkin.
–Ettäkö korpin valkoisen höyhenen lukkoon pistäisi…
–Minkäpähän pistäisi.
–Mutta jos jalka väliin jäisi.
–Mitenkäpähän jäisi, kun tasakäpälässä yli hyppäisi.
–Ei tunnu olevan teidän tietäjällä kirkonväki hallussaan, virkkoi muuan Vienan mies.
–Onkos teidän?
–Meillä oli tietäjä, ja elää se vieläkin. Lappalainen on… Vienan ja Lapin rajamailla asuu, jolla on se voima, että papille itselleenkin kirkon haltijat näytti.—Ollet se mies, mikä olevasi sanot, niin näytä, sanoi Ryssän pappi.—Mutta jos pelästyt ja alat huutaa?—En omaa väkeäni pelkää.—Kättään tietäjä käännähytti ja sanoi: Katasta tuonne! —Katsoi pappi, ja alkoi kirkkomaalta purkaa tien täydeltä pientä ja suurta, elävää ja kuollutta. Jo luulee pappi tuomion tulevan ja alkaa rukoilla:—Aseta väkesi, aseta väkesi!—Viittasi vain tietäjä kädellään, ja kirkonväki katosi.
–Ei meidän papille näyttäisi.
–Ei tiedä, mitä vielä näyttää.
–Vapisee siinä vankkakin hänen haastaessaan.
–Hyvä olisi, kun saisi manatuksi pois noidat ja velhot.
–Kukas antaisi karjaonnen emännille, jos tietäjät pois?
–Pappi siunaisi…
–Ei papin siunaus auta… Eivät kuule häntä metsän väet… Eivät tottele kontio eivätkä sudet.
–Kuuluvatpa tottelevan. Kun kirkonkellojen soidessa karjan ensikerran laitumelle lasket, kaikkoo karhu sinä kesänä kirkonkellon kuuluvilta.
–Ei tarvitse kelloakaan, kun uskoo ja Ristin-Kiesuksen nimeä hokee.
–Huonot taiat! hymähti Panun mies.
–Käyhän kirkkoon, niin kuulet.
–Oliko uhrit isot Vienassa viime kesänä? kysyi Panun mies.
–Sata poroa tapatti Jyskyjärven rikas. Mutta Permissä ei enää uskalleta uhrata, sittenkun Ilja-munkki lehdon poltti. Suuri on siellä pappien valta.
–Kun antoivat polttaa.
–Poltetaan ne vielä täälläkin.
Päivä oli alkanut valjeta. Kun auringon ensimmäinen säde murtautui metsän takaa, lensivät pakkasesta ulvahtaen auki kirkontornin luukut, ja samassa helähti kello soimaan, jolloin toiset päänsä paljastivat, toiset vielä vanhan tavan mukaan silmänsä ristivät.
Niin kauan kuin kello soi, ei kuulunut hiiskahdustakaan ympärillä seisovasta väkijoukosta. Paljon oli siinä niitä, jotka kerran tai kaksi elämässään olivat sen äänen kuulleet, mutta joille se oli käynyt heidän uskontonsa ylimmäksi ilmaukseksi. Kellon äänessä se oli se salainen Jumalan voima, joka pakanuuden peikot oli voittanut, julmat jättiläiset karkoittanut ja joka suojeli kaikista pahain henkien juonista.
Jouko oli säpsähtänyt kellon ääntä. Usein oli hän kuullut miesten kirkkoa ja kelloa kiroavan. Isä sitä vihasi, mutta häntä alkoi peloittaa sen liikunta, hän luuli sen päällensä putoavan joka kerta, kun sen ammottava kita matalasta tornista häneen päin kääntyi. Mutta kun kello oli ensimmäiset vihansa purkanut, kun se rauhoittui ja tyynemmin ja säännöllisemmin lekkui, valtasi hänet niinkuin muutkin viehkeä, harras mieli, ja hän kääntyi arka hymyily huulillaan katsahtaakseen toveriaan, johon oli kirkolle tullessaan yhtynyt ja joka äsken oli toisten kanssa väitellyt. Mutta toveri oli poissa eikä näkynyt täällä muitakaan hänen heimolaisiaan.
Kun aamusoitto lakkasi, avautui samassa kirkon ovi, ja sen ikkunalaudat lensivät selälleen. Silmänräpäyksessä täyttyi pieni kirkko kuoriaan myöten, eivätkä sittenkään sinne mahtuneet tuskin puoletkaan pyrkijöistä. Ulosjääneet asettuivat seinämille avonaisten ikkunain alle kuunnellakseen ja jumalanpalvelukseen osaa ottaakseen. Jouko oli päässyt tunkeutumaan ovensuuhun. Kirkko täytyi hänen nähdä, isän kiellosta huolimatta. Äiti oli lähtiessä salavihkaa kuiskannut:
–Käy kirkossa, että tiedät tultuasi kertoa.
Kirkko oli pieni ja ahdas, penkit ilman selustimia, alttarin ympärys kömpelö häkki, alttari itse kuin kumollaan oleva puulaatikko alastomassa seinässä kiinni, saarnastuoli »pönttö», kaikki maalaamatonta, höyläämätöntä puuta; ainoat koristeet olivat valkoinen liina alttarilla ja sininen saarnastuolissa, alttarin päällä seinässä musta risti ja katossa keskellä kirkkoa pieni kynttiläkruunu riippumassa.
Mutta Joukon mielestä oli kirkko huimaavan korkea, ja kaikki sen laitokset, mutta etenkin katon kannattimet ja ristiorret, ihmeelliset. Hänen sitä silmäellessään alkoivat orret ja ristit natista, ja taas yllähti kello soimaan hänen päänsä päällä. Ei ollut se kauan soinut, kun väki ulkona ja porstuassa ja kirkossa alkaa liikkua ja äännähdellä: »Pappi tulee! pappi tulee!»
Väkijoukon keskeen avautunutta käytävää myöten astuu Martti Olavinpoika kirkkoon, pitkä musta kauhtana yllään, kaulan ympärillä valkoinen kehä kuin päivänkakkara. Hänen jäljessään tulevat kastettavat
