vastaan sille kannalle, jolle olette osoittanut taipumusta asettua. En ole teitä vielä kirkossa nähnyt, herra Fincke, te suojelette noitia ja velhoja, vieläpä niitä käytättekin.
–Kuka sen on sanonut?
–Minulle ei ole tuntematonta, minkä koko maailma tietää, että vaimo vainajaanne parantaaksenne noitaan turvasitte.
–Olette kai sitten myöskin kuullut, että hän parani, vaikka sitten taas muuta heikkouttaan kuolikin. Panu on mainio tohtori.
–Se on siis totta kuitenkin?
–Ka, miksei tosi totta olisi!
–Tiedättekö, mikä rangaistus niitä odottaa, jotka noitiin turvauvat?
–Tiedän olevan kaikenlaisia vanhoja, tyhmiä asetuksia, jotka eivät minua liikuta.
–Ette siis suostu vangitsemaan Panua?
–Ei maksa vaivaa.
Pastori nousi lähteäkseen.
–Silloin täytyy minun valittaa piispalle ja jättää asia hänen edemmä ajettavakseen.
–Valittakaa minkä mielenne tekee!
–Eräs toinenkin teitä koskeva asia on minun ilmoitettava. Olen kuullut teidän mitä väkivaltaisimmalla tavalla talonpojan naisia kohtelevan, raiskaavan kaikki vihille vietävät neitoset. Olette häpeämätön mies, jonka menosta on tehtävä loppu.
–Ja kuka on se mies, joka estää minua elämästä niinkuin tahdon?
–Minä olen se mies! Ja voitte olla vakuutettu siitä, että minä pidän, mitä olen luvannut.
Ja hyvästiä heittämättä poistui pastori.
–Pöh! tuhkaisi vouti hänen jälkeensä. Sitten meni hän pöydän päähän, tarttui oluthaarikkaansa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja paiskasi pöytään niin, että siitä vanteet valahtivat.
–Vai tämä uusikas rupee täällä pöyhisteleimään ja komentamaan! Minä sille näytän!—Panu! huusi hän ovesta porstuaan.—Käy tänne, mies!– Pirkko hoi! Olutta Panulle!—Lempo sinua, mihin välikäteen minut saatoit. Nyt on naapuriviha ilmitulessa sinun tauttasi. Mutta sama se! Parempi olla papin vihoissa kuin sepän vihoissa! Nyt nahkakaupan tekoon … täss' on kuninkaan ostaja. Minä olen jo hinnoista sopinut … saat enempi vielä kuin mennä vuonna.—Tiedätkö, mitä me huomenna teemme! Se haukkui sinua noidaksi ja minua noitain suojelijaksi. Me ajamme karahutamme huomenna kaksivaljakolla kirkkoon.
Panu esteli, sanoi olevan jo aamulla varhain aikomuksensa lähteä kotiin.
–Ei auta, tule pois vain, saat kunnian kuninkaan voudin kuskipukilla istua! Vai peloittaako sinua? Pidä sinä vain varasi! Se on yhtä suuri tietäjä kuin sinäkin. Katsoo niin julmasti kuin paras loihtija. Jos laulaa sinut vielä kainaloita myöten alimmaiseen helvettiin.
Panu loi oven suusta voutiin tutkivan, hiukan epävarman katseen saadakseen selville, puhuiko vouti totta vai pilas. Kirkkoon meno ei häntä miellyttänyt. Mutta ei auttanut sitä vastaan sanominen, kun se tuolla päällä oli.
Mutta kun pastori tuli kotiinsa, rutisti hän kourassaan paperilapun, johon oli alkanut saarnaansa kirjoittaa.
–Nyt minä puhun niin, että kivetkin heräävät … ja toivottavasti he nyt minua ymmärtävät.
IX
Voudin talossa oli sinä yönä suuret juomingit ja karkelot rahvaankin tuvassa. Iso oluttynnyri vuoti tuvan karsinassa kaikille, jotka sitä tahtoivat. Panu oli kieltänyt miehiään päihtymästä, mutta salli heidän hyppyyn osaa ottaa. Ylinnä muista keikkui Kuisma. Vouti itsekin kävi iloa katsomassa ja naisia tarkastamassa, joista aina kauneimmat valitsi.
Jouko seisoi ujona muiden takana katsellen kummastunein silmin outoja ihmisiä ja menoja. Aamupuoleen yötä kutsui hänen isänsä hänet pois ja määräsi hänet menemään pappilaan ja siellä metsän rantaan piiloutuen pitämään silmällä, mitä tapahtui. Aamun tultua tulisi hänen mennä kirkolle ja kuulostella, mitä ihmiset puhuisivat, mutta kirkkoon ei hän saisi mennä.
Kun Jouko lähestyi pappilaa, tapasi hän pihalla seisomassa ryhmän kokoisiaan nuoria poikia, jotka näkyivät jotakin odottavan.
Tuli paloi pappilan salin pöydällä. Ikkunasta voi nähdä, että pappi siellä käyskenteli edestakaisin pöydän ja uunin pankon väliä.
–Mitähän tuo meille sanoo? kuului muuan pojista virkkavan pelokkaan kunnioittavalla äänellä.
–Peloittaako sinua? kysyi toinen.
–Ei peloita, mutta ei tiedä, osaako sen edessä olla.
–Ei sitä tarvitse pelätä, se kuuluu olevan lapsille hyvä ja antavan kirjat.
–Pitääkö sille osata lukea? Minä kai en osaa.
–Minä osaan Isämeidän ja Siunauksen, vaikkei kuulu tarvitsevan ennen kuin ripille mennessä.
–Mene sinä eturintaan, kun osaat…
–Ei siinä ole muuta osaamista, kun vain sanoo kolme kertaa uskon, kun se kolme kertaa kysyy: uskotko?
–Mutta muistetaankin kolme kertaa sanoa. Isä sanoi, ettei kaste mitään vaikuta, jos ei kolme kertaa sano. Kolmesti se vettäkin päähän valelee. Siinä se on taika.
–Jokohan meidän pitäisi mennä sisään?
–Odotetaan, kunhan itse kutsuu.
Kaarina ilmaantui ovelle ja kysyi, olivatko he niitä papin puheille pyrkiviä. Pojat sanoivat olevansa kastettavia. Silloin Kaarina heitä tutkimaan, mikä heille millekin nimeksi. Yksi sanoo käsketyn kastaa Tuomaaksi, toinen Juhanaksi, kolmas Taavetiksi.
–Entäs tuo poika, joka tuolla nurkkajuuressa seisoo? Mikäs sinulle nimeksi? huusi Kaarina Joukolle.
Jouko pyörähti nurkan taa ja katosi näkyvistä. Samassa tuli pastori kutsumaan poikia sisään ja vei heidät vanhaan pirttiin. Kun ei ketään näkynyt pihalla, hiipi Jouko sinne takaisin ja asettui tuvan pienen ikkunan taa, siitä katsomaan ja kuuntelemaan. Painaen otsansa ikkunan ruutuun kiinni näki hän poikain seisovan kehässä pöydän edessä ja papin istuvan penkin päässä heidän keskessään. Kaikkia papin sanoja hän ei erottanut, kuuli tämän vain puhuvan armosta ja laupeudesta ja kiiltävistä vaatteista. Äänen hän kuuli lempeäksi ja sydämelliseksi. Sitten se antoi heille kullekin käteen neliskulmaisen kalun, joka oli kuin lauta. Yhä uteliaampana painoi Jouko korvaansa ikkunaan ja kuuli nyt selvemmin papin sanat.
–Nämä ottakaa ja näistä oppikaa. Te olette tähän saakka pimeydessä vaeltaneet, mutta tänä päivänä on taivaallinen isä teidät lapsiksensa tekevä ja teille taivaan oven avaava ja iankaikkisen elämän antava. Kun olette kirkossa pyhän kasteen saaneet, olette te mahdolliset sinne sisälle tulemaan ja Jumalan lapsiksi kutsuttaa, eikä perkele eivätkä pahat henget teille mitään mahda, jos uskonne lujana pysyy. Sen uskon mahdollisuus teille nyt tänäpänä annetaan.—Odottakaa täällä ja seuratkaa minua, kun näette minun kirkkoon menevän.
Sanat kumisivat ikkunan läpi oudosti Joukon kuuntelevaan korvaan. Se oli hänelle käsittämätöntä puhetta.
