he kahden veisata, eikä osaa seurakunta yhtyä. Mutta virsi on sama kuin oli eilen, kirkossa on niitä, jotka ovat sen ennenkin kuulleet, nuotti on tuttu, ja ennenkuin virsi on lopussa, on siihen yhtynyt ääniä kirkossa ja joitakuita sen ulkopuolella. Jouko seisoo ovensuussa yhä enemmän ihmeisiinsä vaipuneena siitä, mitä kuulee ja näkee. Hän kuulee virren lakkaavan, näkee papin panevan kätensä ristiin, muut tekevät samalla tavalla, ja eräs vaimo, joka Joukon vieressä seisoo, nykäisee häntäkin panemaan. Pappi puhuu jotakin, rukoilee, ja Jouko rukoilee muiden mukana, ymmärtäen sanat, mutta ei niiden sisältöä tajuten.
Mutta nyt tajuaa hän, mitä pappi puhuu. Hän käskee pojat alttarin eteen astumaan ja kastetta vastaanottamaan. Pojat astuvat esiin, ja kun pappi taas on jotakin lukenut ja puhunut sillä samalla hellällä ystävällisellä äänellä, jolla Jouko kuuli hänen heitä pappilan tuvassa puhuttelevan, kysyy hän heiltä kolmeen kertaan: »uskotteko?»—ja päätään syvään kumartaen vastaavat he: »uskomme». Vuorotellen menevät he hänen luokseen, hän valaa kolmesti vettä heidän päähänsä ja antaa heille nimet.
»Minä kastan sinut Tuomas nimeen Isän, Pojan ja Pyhänhengen… Minä kastan sinut Juhana, Taavetti … Paavali.»—Kirkkoväki kertaa nimet Tuomas, Juhana, Paavali ja jokaisen kymmenen nimet ja lopulta Joukokin liikauttaa huuliaan outojen sanojen mukaan ja kummastelee taas taikaa sanoissa »Isän, Pojan ja Pyhänhengen», joiden perille hän tahtoisi päästä.
Ja sitten astuu pappi takaisin alttarille ja puhuu niin, että Joukon sydäntä sykeröitsee, puhuu jostakin miehestä, jonka luokse eivät sallineet lasten tulla, mutta joka sanoi: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta, ja hän otti heidät syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä.» Ja sen tykö olivat nyt tulleet ne, jotka nyt kastetut olivat.
»Rukoilkaamme näiden lapsukaisien puolesta, jotka Herran pyhään seurakuntaan otetut ovat»,—sanoi hän lopuksi, polvistuen alttarin eteen, ja kaikki muutkin polvistuivat.—Jokaista hänen liikettään seurasi Jouko, näki jokaisen väreen hänen kasvoissaan, jokaisen silmänluonnin ja välähdyksen hänen katseessaan. Polvistuvan oli hän nähnyt ennenkin kotoisten uhripappien, hokeneet ja loihtineet ja puhuneet ne olivat nekin, ja kastettavankin oli hän monesti nähnyt isänsä kotona pyhässä lehdossa lähteen reunalla, mutta tämä ei irvistellyt, ei silmiään mulkoillut, ei ruumistaan väännellyt, vaan seisoi suorana, sanoi sanansa helakasti, voimakkaasti—ja yhä enemmän ihmetteli häntä Jouko. Mutta nyt astui pappi alas alttarilta, avasi oven sakaristoon ja katosi sinne.
Suntio aloitti virren. Silloin syntyi melua ovella, jonka suussa Jouko seisoi. Kuului kovaa aisakellon soittoa, hevosten korskunaa ja huutoja. »Tietä kuninkaan voudille!» Väkeä komennettiin ulos, toiset tungettiin tiukemmalle penkkeihin ja isona ja leveänä, kyynärpäillään tietä tehden, astui vouti kirkkoon Panun seuraamana.
–Pois minun penkistäni! komensi hän keskelle kirkkoa tultuaan ja ajoi saarnastuolin edessä olevan penkin tyhjäksi, istuutuen sen keskelle ja katsellen tahmeilla ja kohmeloittuneilla silmillä ympärilleen.
–Vai te voudin penkkiin, moukat! Missä täällä ovat kirkonmiehet?—Ka, Panu, istu vain siihen! Älä ole milläsikään! Ei ole hätää, kun minä olen mukana.
Seurakunta oli lakannut veisaamasta, ja suntio yksin sai lopettaa virren. Kun hämmennys vähitellen oli asettunut, avautui viimeistä värssyä veisattaessa sakariston ovi, ja hitain, mutta varmoin ja arvokkain askelin astui pastori saarnastuoliin.
X
Nähdessään papin saarnastuolin reunan takaa nousevan vavahti Jouko. Ensin nousi sieltä otsa, sitten kasvot ja rinta, nousivat niinkuin outo olento ontosta puusta, ja Jouko luuli jo hänen jalkojaan myöten nousevan, kun voimakkaat, rystyiset kädet tarttuivat saarnastuolin laitaan ja silmistä, rypistyneiden kulmien alta ampui tuima, läpitunkeva katse halki kirkon. Ei näyttänyt se enää olevan sama lempeä mies, mikä äsken.
Eikä hän ollutkaan sama mies. Se hetkellinen mielen hellyys, joka oli pastorin vallannut hänen ensi kerran eläessään kastaessaan omilla jaloillaan seisovia lapsia ja joka oli Joukoakin niin lämmittänyt, oli poissa, ja nyt hän seisoi siinä niinkuin sotilas rintamassaan otsa otsaa vastaan vastustajainsa ja vihollistensa kanssa, jotka hävyttömyydessään olivat kokonaisen penkin hänen omassa kirkossaan anastaneet. Hänen mielensä kuohahti, veret kiehuivat hänen poskillaan, ja unohtaen rukoukseensakaan painua karkasi hän arvelematta heidän kimppuunsa niinkuin olisi yhdellä iskulla heidät musertaa tahtonut. Vaistomaisesti tunsi seurakunta, mitä oli tulossa, niinkuin herkät metsäläiset jo päivää ennen ukonilman aavistavat. Voudin silmäkään ei katsetta kestänyt, vaan lähti seiniä pitkin harhailemaan.
Panu siveli partaansa ja kirosi mielessään voutia, joka oli saattanut hänet tähän kiusalliseen asemaan. Mutta Jouko ei voinut kyllin kummastella, mitä varten isä oli tullut kirkkoon.
–Nimeen Isän, Pojan ja Pyhänhengen! sanoi hän tuimasti ja uhkaavasti, —piti vähän väliä ja jatkoi:
–»Sillä tietäkää se, ettei yksikään huorintekijä taikka saastainen eli ahne ja epäjumalan palvelija ole Kristuksen ja Jumalan valtakunnan perillinen, sanoo pyhä Paavali», alkoi pastori.
Ja pitäen vähän lomaa hän taas jatkoi:
»Mutta pettureille ja hirmuisille ja murhaajille ja salavuoteisille ja velhoille pitää sija oleman siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa ja joka on toinen kuolema.»
Se oli kuin ensi puuskaus alkavasta myrskystä, kaksi kovaa rajua hyökkäystä, jonka jälkeen ilma hiukan asettuu, noustakseen säännöllisesti ja asteettain yhä suurempaan voimaan.
–Enkä minä taida eikä minun pidä enää vaikeneman niistä kauhistuksista, joita täällä kuullut ja katkeralla mielikarvaudella havainnut olen, kuinka useat sanankuulijoistani vastoin kaikkea kristillistä menoa surkuteltavassa ja suurimmassa pimeydessä vaeltavat, niin etteivät pahaa hyvästä ja valhetta totuudesta erottaa taida, vaan antavat itsensä hävyttömäin viettelijäin ja velhojen ja muiden taikuuden hengeltä riivattujen kautta johdattaa ja taluttaa. Täällä tiedän minä joka nurkassa vielä tänä Herran valistuksen aikana pimeyden töitä harjoitettavan ja kalliisti ostettuja sieluja perkeleelle pyydystettävän kaikenlaisilla lukulangoilla ja muilla pimeydessä kudotuilla verkoilla, niinkuin lintuja pauloilla ja kaloja ongella. En tahtoisi minä korviani uskoa siitä, mitä näistä perkeleen konsteista kuullut olen ja mitä hävyttömiä asioita teidän seassanne tapahtuu. Jos Jumala siunaa yhden nuoren aviovaimon kohdun hedelmällä ja antaa hänen synnyttämisen aikansa joutua, kuinka ei vanhain ämmäin kärkäs ja hävytön joukko piiritä ja saarra häntä? Ensin peljätetään häntä synnyttämisen kivun raskaudella ja kovuudella, sitten opetetaan tuhatta naurettavaa asiata: syötetään lukusuoloilla ja vyötetään langoilla solmituilla niinillä ja käärmeen nahkoilla, niinkuin minulle kerrottu on, ja se kaikki siinä järjettömässä tarkoituksessa, että sen kautta kipuja vähentää ja estää.
–Jos Jumala tutkimattomassa viisaudessaan antaa jonkun ihmisen sairauteen langeta, liioitenkin johonkin äkilliseen ja senkaltaiseen, jota harvemmin nähdään, niinkuin halvaukseen, päänheikkouteen ja lankeavan tautiin, niin luulette te niiden olevan noitain ja taikurien nostattamia ja taitavan heidän avullaan parannetuiksi tulla. Sentähden kutsutte te nämä perkeleen palvelijat kylvettämään, loihtuja lukemaan, arpomaan ja saatanan juonia tekemään. Eikö tämä ole perkeleellistä menoa ja Jumalan töihin tunkeutumista? Voi, pitkämielinen Herra Jumala, joka sen kaltaisia vihasi asioita niin kauan kärsit! Sillä se pirullisin asia on, että se sairasten kallis aika, jonka Jumala vielä heidän viimeisilläänkin ja tautivuoteellaan heille lahjoittaa, tällä helvetin liekillä kulutetaan niin kauan, että voima raukee, aika raukee ja sieluparkain ilman yhtäkään
