on »kansalaiskatkismuksen» huoneentaulussa niin käsketty. Hauska nähdä, että jalot opetukset lankeavat hyvään maahan. Soittaa telefoonia. Poliisimestarille.—Halloo! Se on kuvernööri Lindh.—Tehkää hyvin ja käykää kasarmilla pataljoonan päälliköltä ottamassa selkoa siitä, miten hän huomenna kutsunnassa … vai niin, olette jo käynyt. Pieni kävelyretki kaupungin läpi ja lyseon ohi … se kyllä riittää. Tulette sitten puheilleni. Hyvä on.
Soittaa kiinni.
ROUVA LINDH. On pysähtynyt toimessaan ja kuunnellut, moittiva ilme kasvoillaan.
Mutta onko nyt venäläiseen apuun turvautuminen tarpeellista?
LINDH. Olantakaisesti. On olemassa nimenomainen määräys ilmoittaa asianomaisille sotilasviranomaisille siitä, milloin kutsunnat alkavat. En voi estää heitä marssimasta, missä tahtovat.
ROUVA LINDH. Siitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi. Kaikki pannaan tietysti sinun syyksesi.
LINDH. Ja siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä taholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi hyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä annostani.
ROUVA LINDH.
Kuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!
LINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle. Se kai päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja sittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut ansaitun palkkansa.
ROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?
LINDH. Sittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin kansallinen pyhimys.
ROUVA LINDH.
Edvard, lakkaa nyt jo…
LINDH. Ottaen taas kirjeen. Tämä on kai olevinaan »viimeinen varoitus»: »Poistu tai kuole». Se saapuu jo kolmannen kerran ja joka kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.
ROUVA LINDH.
Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?
LINDH.
Ei, mutta se kai saadaan aikanaan tietää—saat ainakin sinä.
ROUVA LINDH. En todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä hauskuutta voi sinulle tuottaa tuommoinen?
LINDH. Hetken kuluttua.
Olet saanut kirjeen.
ROUVA LINDH.
Kaarlo on muuttanut nimensä.
LINDH. Miksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani—jos tiemme joskus vielä sattuisivat yhteen?
ROUVA LINDH.
Olisi hän voinut olla sen tekemättä.
LINDH. Se oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä nykyä kantaa Lindhin nimeä. On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä. Täällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo perustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä haukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. »Petturi!»– »Roisto!»—»Edvard Andreijevitsch!»—»Veljesi veri huutaa!» … ja niin edespäin, ja niin edespäin…
Avaa kuoren, josta tulee esille »Vapaat sanat». Silmäilee niitä ja lukee otsakirjoituksia.
»Epälaillinen kuvernööri Lindh ja kutsunnat» … »Titulus Lindh ja kuntien sakot»… Heittää lehden pöydälle.
Sen nyt vielä voi käsittää, etteivät täkäläiset sissit ja sala-ampujat pane puumerkkiä nuoliinsa, mutta se minua lievimmin sanoen kummastuttaa, että nuo vapaat, hyvässä turvassa olevat merentakaiset kynäniekat, joita ei mikään vaara uhkaa, eivät rohkene, jotakin poikkeusta lukuunottamatta, esiintyä omilla nimillään. Mitä heidän tarvitsee pelätä? Ovathan he hyvässä turvassa äiti Svean lämpimässä, suojaavassa sylissä.
ROUVA LINDH. Selin, toisella puolella huonetta, teepöydän ääressä.
Eivät he kaikki ole siellä.
LINDH
Sanoitko jotakin?
ROUVA LINDH.
En juuri mitään.
LINDH. Kunnia, maine, marttyyrikehä, samalla kun elävät niin hyvin kuin ennenkin Suomen kansan heille keräämillä varoilla.
ROUVA LINDH. Käännähtäen. Niillä, jotka eivät ole maasta karkoitettujen hyväksi mitään antaneet, ei myöskään ole oikeutta vaatia heitä niistä tilille.
LINDH. En minä ole vaatinutkaan ketään tilille. Sitä paitsi ei meiltä ole pyydettykään mitään, eivätkä meidän rahamme olisi kai kelvanneetkaan.– Ja kuitenkin, kuka tässä lopulta lienee se, joka on eniten antanut ja eniten uhrannut.—Vai niin, Tiltakin on jättänyt sisään eronhakemuksensa. Pyytääkö hän myöskin elinkautista eläkettä?
Haukottelee ja nauraa hermostuneesti.
ROUVA LINDH.
Sinä olet taas nukkunut huonosti.
LINDH. En voi sanoa, että olisin nukkunut huonosti—sillä en ole nukkunut ollenkaan.
ROUVA LINDH. Puhjeten. En minäkään ole nukkunut, en yhtä rauhallista, painajaisetonta yötä, sitten kun heidät vietiin.
LINDH. On koko ajan ollut hermostuneessa, pinnistetyssä tilassa, kiivastuen, heittäen paperit pöytään ja mennen kädet ojennettuina rouvansa eteen. Mutta enhän minä häntä karkoittanut! Kuinka monta kertaa täytyy minun sanoa, etten minä häntä karkoittanut!
ROUVA LINDH. Mutta et myöskään tehnyt mitään sen estämiseksi.
LINDH. Ja mitä olisin minä, virkkaatekevänä kuvernöörinä toimiva lääninsihteeri, voinut tehdä asiassa, johon tuli käsky korkeimmasta paikasta? Mitä olisi mikään auttanut? Asia oli sitä arkaluontoisempi, kun se koski omaa veljeäni. Kääntyen pois ja mennen takaisin pöytänsä ääreen. Onhan sitä paitsi jälestäpäin nähty, mitä tuloksia on ollut tekemisistä ja välittämisistä. Hän yhtä vähän kuin muut karkoitetut ei voi ajatellakaan kotiintuloaan niin kauan kuin ei suostu edes—ilmoittamaan haluavansa päästä. Onhan suorastaan järjetöntä, naurettavaa pinnistää passiivisen vastarintansa periaatteet aina siihen, että katsotaan alistumiseksi käyttää hyväkseen oikeutta lähteä Ruotsiin, silloin kun se sallitaan—ja että suorastaan pakottamalla pakotetaan viranomaisia vastoin heidän tahtoaan viemään Venäjälle—mitä sellaisen hyväksi voi kukaan tehdä?
ROUVA LINDH. Jos emme olisi voineetkaan muuta tehdä, niin olisimme ainakin voineet olla vastaanottamatta tätä virkaa—juuri kohta sen jälkeen.
LINDH. Kiivastuen. »Me … me…» Miksi sinä aina puhut »meistä»? Minähän tässä olen syypää, syntipukki, sinähän olet viaton kaikkeen, puhdas niinkuin pulmunen lumella. Vapaa kaikesta, vapaa lähtemäänkin, jättämään eronhakemuksesi—niinkuin Tilta.
ROUVA LINDH. Tyynesti.
