naiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV: n vuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä, juurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin hurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat aina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa, mutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle kuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha kamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle – sillä hänen piti pian saada takaisin arvonimensä, – että hänen veljenpoikansa, jota hän ei ollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän nopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa "Gallerie de l'ancienne cour" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä, portaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat astua niitä ylös.
Täti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.
"Terve, täti-kulta!" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan syliinsä. "Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää teidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole keikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli… Mutta minä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä", lisäsi hän.
"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti häneen.
Hän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä suutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän ujostelevalta kuin uteliaalta.
"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?" sanoi markisitar. "Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha kun olen nuorten seurassa."
Ennenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat nuoret rakastavat toisiaan."
Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.
"Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut häntä vaunuille saakka.
"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua…"
"Mitä sinä ajattelet?"
"No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot…"
Vaunut katosivat.
"Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?" kysyi markisitar Julialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat naiset katsovat nuoria.
"Ah, rouva", sanoi Julia, "eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin?"
Tämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka ilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen, joka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian vaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka vallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä hetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären silmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian. Tämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä tunteita.
"Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita itsesi?" kysyi hän Julialta.
Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen, että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä. Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan, mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla leikkiä siitä.
"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.
Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva, jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään. Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä. Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun. Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa sukulaisessaan ilon purkauksen
