kummastuneen tätinsä silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä, lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.
"Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.
Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies, herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi. Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen; intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti. Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän maitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne Tours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin riikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän varmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä siitä saakka kun te olette tullut tänne… Hän lienee aivan varmaan rakastunut teihin."
Nämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku. Tahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli. Kaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota ankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen onnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa osottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä karkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko maailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea leikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin elävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä. Täti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei rakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän myöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon, että Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori nainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat kylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor oli.
"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa", ajatteli hän, "minun veljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton epämukavuuksia."
Hän päätti käännyttää Julian Ludvig XV: n aikaisiin monarkistisiin oppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän sen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä kreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja vetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen kamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet valmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena pienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle vanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin onnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli; sitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi kirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti tässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta kirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi hän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta. Hänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas rinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka äkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi astunut alas.
"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?" kysyi täti. "Miksi istutte niin myöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin nuori?"
Hän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua kirjettä.
"Kirjoitatteko miehellenne?"
"Miten voisin tietää, missä hän on?" kysyi kreivitär.
Täti otti paperin ja luki.
Hän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen nainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään vastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään salaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti hänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet taitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on yhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen keskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee pois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi, niin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille surunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka hienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui miettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:
"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin varomattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä voivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä kuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä et ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun saat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin ainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle pian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa minut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä sinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun eräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä vuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme auringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle kallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä suloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä kaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita ja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän hullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista, sanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä joutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton salaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme maalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi, Louisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta et onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo olen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin ylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor d'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa sinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin. Muutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin unennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti pyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei ollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun iloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin sopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri sentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin morsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin illalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella juhlallisuudella,
