ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä ei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi onnelliseksi ratkaisuksi.
Vuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun hän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut saavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen luisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti itsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita onnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen ennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren vaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen kunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin vähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä. Julian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin; vähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä salaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi ajatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi syvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus samoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin. Toisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä synkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin, jotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia hänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat silloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka muistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat kaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että hän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä tottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja toisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät ainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina, vaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään itseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen aikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä, kuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja henkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä halveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki tunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja erilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet hänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen haavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita, jotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen muistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot joka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta, sillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren englantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen naimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen surulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki pettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän synkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen leikin kautta tähän nuoreen mieheen, jonka käytös, tunteet ja luonne näyttivät tarjoavan niin paljon yhtäläisyyttä hänen omiensa kanssa. Mutta tämä ajatus esiintyi aina oikkuna, mielikuvituksen tuotteena. Tästä mahdottomasta unelmasta, joka aina päättyi huokauksiin, heräsi Julia vielä onnettomampana, kuin ennen ja tunsi vielä kipeämmin alituiset surunsa, nukutettuaan ne kuvitellun onnen siipien alle. Toisinaan sai hänen valituksensa hurjan ja rohkean luonteen, hän tahtoi huvitella hinnalla millä hyvänsä; mutta vielä useammin oli hän jonkinmoisen velton lumouksen uhrina, kuunteli, mitä sanottiin, ymmärtämättä sitä tahi ajatteli niin liiteleviä häälyviä ajatuksia, ettei hän koskaan olisi voinut löytää sanoja niiden ilmaisemiseksi. Hän oli loukattu sisimmissä taipumuksissaan, siinä, mitä hän ennen nuorena tyttönä oli uneksinut, ja nyt oli hän pakoitettu nielemään kyyneleensä. Kenelle hän olisi valittanut kohtaloaan? Kuka olisi tahtonut kuunnella häntä? Sitäpaitsi hänessä oli sitä äärimmäistä naisellista hienotunteisuutta, sitä viehättävää tunteen kainoutta, joka saa vaikenemaan tarpeettomien valitusten asemasta, jättää käyttämättä hyväkseen edun, jolloin voitto nöyryyttää sekä voittajaa että voitettua. Julia koetti antaa oman siveytensä, omia hyveitään herra d'Aiglemontille ja koetti kuvitella maailmalle olevansa onnellinen. Koko naisellista tahtiaan käytti hän aivan tarkoituksettomasti alituiseen hienotunteisuuteen, jota miehensä ei edes huomannut, ja jonka itsevaltaisuus ainoastaan kasvoi tämän sääliväisen kohtelun johdosta. Toisinaan oli hän aivan kuin lamautunut onnettomuudesta, ilman ajatuksia, ilman voimaa; mutta onneksi sai hänen totinen jumalisuutensa hänet aina jälleen toivomaan, hän turvautui tulevaisuuteen ihmeellisessä uskossa, joka antoi hänelle voimaa uudestaan alkaa kovaa työtänsä. Nämä kauheat taistelut, nämä sisälliset kulumiset voitti hän ilman kunniaa, nämä pitkälliset surut olivat tuntemattomia; yksikään ihmisolento ei nähnyt hänen kärsiviä silmäyksiään, hänen katkerat kyyneleensä valuivat yksinäisyydessä ja hyljättynä.
Niiden vaikeitten suhteitten vaarat, joihin markisitar oli olojen pakosta joutunut, näyttäytyivät hänelle kaikessa vakavuudessaan eräänä iltana 1820. Kun mies ja vaimo tuntevat toisensa täydellisesti ja pitkän aikaa ovat tottuneet toisiinsa, kun nainen osaa tulkita miehen pienimmänkin eleen ja nähdä ne tunteet ja ajatukset, jotka hän salaa, silloin leviää äkkiä valo ajatuksiin ja entiset sattumalta tahi alkuaan välinpitämättömästi virkatut lausunnot astuvat esiin. Nainen herää äkkiä ja huomaa olevansa kuilun partaalla. Niin kävi markisittaren. Kun hän kerran oli onnellinen saadessaan olla muutamia päiviä yksin, arvasi hän yksinäisyytensä syyn. Sillä hetkellä hän ei ajatellut itseään ei onnettomuuksiaan eikä uhrauksiaan; hän tunsi olevansa yksinomaan äiti ja hän ajatteli ainoastaan tyttärensä hyvinvointia, tulevaisuutta ja onnea, tyttärensä, ainoan olennon, joka lahjoitti hänelle iloa, Helenansa, ainoan, joka sai hänet pysymään elossa. Nyt tahtoi Julia elää suojellakseen lastansa siitä hirmuisesta ikeestä, jonka alle häijy äitipuoli voisi painaa tämän rakastetun olennon elämän. Huomatessaan tämän uuden edellytyksen surulliseen tulevaisuuteen vaipui hän sellaiseen polttavaan mietiskelyyn, jollainen käsittää pitkiä vuosia. Täst'edes tulisi hänen ja miehensä välillä olemaan kokonainen ajatusten maailma, jonka paino olisi yksin hänen hartioillaan. Tähän asti oli hän varma Viktorin rakkaudesta, ja oli uhrautunut hankkiakseen hänelle onnea, jota itse ei voinut jakaa; mutta nyt kun häneltä puuttui sekin tyydytys, joka seurasi tietoisuutta, että hänen kyyneleensä tuottivat miehellensä iloa, nyt, jätettynä yksin maailmaan, ei hänellä ollut enää muuta valittavana kuin onnettomuutensa. Keskellä masennusta, joka yön hiljaisuudessa ja äänettömyydessä riisti häneltä kaiken tarmonsa, kun hän jätti sohvansa ja puoleksi sammuneen takkansa katsellakseen lamppu kädessä kyynelittömin silmin tytärtänsä, yllätti hänet herra d'Aiglemont, joka tuli kotiin ollen loistavalla tuulella. Julia antoi hänen katsoa, kuinka rauhallisesti Helena nukkui; mutta hän teki lopun vaimonsa ihailusta tyhjällä fraasilla:
"Kaikki lapset", sanoi hän, "ovat suloisia, kun ovat niin pieniä."
Sitten suuteli hän hajamielisenä tyttärensä otsaa, laski alas verhot kätkyen ympäri, katsoi Juliaan, otti hänen kätensä ja vei hänet mukanansa sohvalle, jolla istuessaan hän oli ajatellut niin monta surullista ajatusta.
"Te olette hyvin kaunis tänä iltana rouva d'Aiglemont!" huudahti hän sillä sietämättömällä iloisuudella, jonka markisitar tunsi niin hyvin.
"Missä olette ollut tänä iltana?" kysyi hän teeskennellyllä välinpitämättömyydellä.
"Rouva de Sérizyn luona."
Hän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti huolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia vavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka raivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.
"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta saada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä pitkään aikaan, hänen
