heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen ponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin tulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy tyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä, joita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota tunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen rinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja uhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä, jota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen joutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta, niinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen "suuri". Mutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat heistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän julmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät tilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin vaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen, tahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken tämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon oli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä käskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta kykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään kateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi ja joita sotilaskielellä kutsutaan "kunnon pojiksi". Restauratsioniaika lahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut kiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja uskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin hänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen palaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran markiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen tunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten opit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään, tuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin syvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden sääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti niitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa, jotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten sisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla on makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä mielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä. Jos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen ollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi valtioviisaiksi viittauksiksi.
"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo", ajattelivat rehelliset ihmiset.
Hänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen rohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään ei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa. Hänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja ainoastaan vaimonsa tiesi, että hänen ulkomuotonsa oli petollinen naamari. Kun markiisi d'Aiglemont kuuli kaikkien ihmisten tunnustavan hänen pelatut kykynsä, alkoi hän itse uskoa olevansa yksi etevimmistä miehistä hovissa, missä hän, kiitos ulkomuotonsa, osasi miellyttää ja missä hänen erilaiset ominaisuutensa hyväksyttiin ilman vastustusta.
Siitä huolimatta oli markiisi d'Aiglemont vaatimaton omassa kodissaan. Hän tunsi siellä vaistomaisesti vaimonsa etevämmyyden huolimatta siitä, että tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi salainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä, huolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä luonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan nöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä. Ensiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että on paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin hallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu ajattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän luopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen onnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme on antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua pilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa epäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka palkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle itsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen, ei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt – molemmissa tapauksissa yhtä suuri loukkaus – harrastaa hänen huvituksiaan tahi tutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat aviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan itseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian ruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös henkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla kohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön. Sanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli pyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän onnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle hallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista ilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä kunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen nuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä, joka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä sisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen ensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka synnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei ymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja, jotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan perustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin unelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka rouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti hän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena. Palattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja elämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä muuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja joka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä. Lääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää sohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien niinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut kävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa vaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin sairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen onnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina tapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän tulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle uutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin elämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja todellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja rikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka juurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei sentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä tavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen laulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein aina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä menestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä toiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän ujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti huomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa sääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka usein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle sanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta hiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy ollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö, vaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen olla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin iloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän kaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta. Vuonna 1817 tapahtui
