style="font-size:15px;"> – Ja mitä teidän viittaukseenne tulee, – jatkoi hän, – niin minä vakuutan, ett'ei mikään ollut mielestäni kauempana kuin moinen ajatus. Ei, kaiken sen nimessä, mikä viehättää ja lumoaa! Sellainen siveys, joka kysyy säännöllistä piiritystä, ei ole milloinkaan minua miellyttänyt, sillä kaikki minun lemmenseikkailuni ovat käyneet käden kääntämässä.
Lontoolaiset ladyt eivät olleet kuulevinaankaan viimeisiä sanoja, ja näyttivät panneen kovin pahakseen moisen ujostelemattomuuden; he rupesivat varsin ymmärtäväisesti ja vakavasti puhelemaan siveellisestä hyvästä avusta. Siihen puheeseen yhdyin pian minäkin vaimoni ja kotisaarnaajan kanssa. Lopulti täytyi squirekin tunnustaa katuvansa entisiä huimapäisyyksiään. Me puhelimme kohtuullisen elämän tuottamasta ilosta ja puhtaan omantunnon päivänpaisteisesta rauhasta. Minä olin hyvilläni siitä, että pienetkin pojat saivat olla valveilla yli määräajan, sillä tällainen mieltä ylentävä keskustelu tekee, arvelin minä, heidänkin hyvää.
Mr Thornhill meni sitäkin kauemmas ja kysyi, enkö minä ottaisi pitääkseni iltarukousta. Siihen minä suostuin ilomielin. Ja näin vietettiin ilta mitä hauskimmasti, kunnes vieraat vihdoin rupesivat tekemään lähtöä. Ladyjen näkyi olevan varsin haikea erota minun tyttäristäni, joihin he sanoivat kiintyneensä erityisellä mielihyvällä, ja pyysivät yhdessä, että tyttäreni tulisivat saattamaan heitä kotia. Squire yhtyi tähän pyyntöön, saaden siihen vaimoltanikin kannatusta. Tytärten katseista minä huomasin, että heidänkin hyvin mielensä tekee. Tässä pulmallisessa tilassa minä koetin vetää esiin moniaita vastasyitä, mutta kun tyttäreni yks kaks kumosivat ne, niin täytyi minun vihdoin lausua jyrkkä kielto. Ja siitä oli seurauksena, ett'en minä koko seuraavana päivänä saanut osakseni kuin nyrpeitä katseita ja lyhyitä vastauksia.
KYMMENES LUKU
Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.
Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti, että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken, ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä tuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti, Shakespeare, sointuvat lasit.
Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin saivat kumpainenkin, vaikka – se olkoon perheen kunniaksi sanottu eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.
Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain suurenmoista heille oli ennustettu.
– No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat povarin kanssa?
– Kuules, isä hyvä! – vastasi hän. – Minkähän henkien kanssa hän oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.
– No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. – Minkäs miehen sinä saat?
– Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren kanssa.
– Mitenkä? – huudahdin minä. – Senkö verran te vain saittekin kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.
Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia. Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin tulevasta mahtavuudesta.
Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä, että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne, jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille luonto laittaa.
Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia, joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki, että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen teekupin pohjalta.
Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja: jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen piirityksen johtajana.
Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he ryhtyivät rynnäkköön.
– Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.
– Kukaties, – vastasin minä, – vaikka mitäpäs sinä siitä huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon tulematta.
– Sitähän minä juuri toivon, – virkkoi hän, – mutta katsos, kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista, sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?
– Sinun varovaisuutesi, – vastasin minä, on kaikin puolin kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä vaaditaan ennen kaikkea.
– Niin juuri! – huudahti hän; – sitähän minäkin. Mutta pitäähän meidän mennä kirkolle
