vähät siellä varat, mut– Ne mielin hyvin jaan.
– Yöks sinne jää, ja minkä voi,
– Sen talo tarjookin:
– Olk'vuoteen, leipää, lepoa
– Ja siunaukseinkin.
– Tuoll' laitumilla laumat käy.
– Ne multa rauhan saa.
– Minua Herra armahti:
– Niit' tahdon armahtaa.
– Mä vuorten rintehiltä vain
– Saan niukan ravinnon.
– On yrtit, heelmät ruokanain,
– Ves' juomanani on.
– Käy, vieras, huoles heitä pois
– Ja mustat murehet!
– Maan lapsen tarpeet vähät on
– Ja lyhyt-aikaiset.
Niin lempeet oli sanat nuo
Kuin kaste taivainen,
Ja nöyrin mielin matkamies
Nyt seuras mökillen.
Syvällä syliss' erämaan
Pien' mökki piilee tuo.
Ja turvan, levon rauhaisan
Se eksyneelle suo.
Ei vartijoita varastot
Vähäiset kaipaakaan:
Siell' oven aukas vieraillen
Puusalpa heikko vaan.
Jo lepoon kutsuu illansuu.
Nyt tulta takkahan!
Ja ehtoollista erakko
Käy rakentamahan.
Hän leipää, hedelmiä tuo
Hymyillen pöytähän,
Ja pitkän illan ratoksi
Satuja kertoo hän.
Ja lattialla leikkiään
Lyö kissa kehräten,
Ja sirkka laulaa raossaan,
Tuli räiskii iloinen.
Mut vieraan kasvot yhä vaan
Hymyä vaille jää.
Suru painaa häntä syvä niin…
Hän itkuun hyrähtää.
Ja syvä suru täytti myös
Erakon sydämen.
– Mikä huoli rintaas rasittaa?
– Oi virka, poikanen!
– Läksitkö linnain loistavain
– Sä huolta karkuhun?
– Vai ystävätkö pettivät,
– Vai petti armas sun?
– Voi, rakkauden riemu on
– Niin halpaa, haihtuvaa.
– Mut kahta halvempi on hän,
– Ken sitä armastaa.
– On nimi vain tuo "ystävyys",
– Se tyyten tenhoo sun,
– Ihanaan uneen painaa, mut
– Herättää itkuhun.
– Ja rakkaus pelkkä hely on,
– On lelu tyttöjen.
– Kenties se viihtyä vielä vois
– Pesässä kyyhkysten.
– Hyi poika! Huoles heitä pois!
– Älä luota naisiin! – Sen
Kun lausui hän, niin puna nous
Jo pojan poskillen.
Ja kas! Uus kauneus elähti
Nyt vieraan kasvoihin,
Niin ihana kuin aamun koi
Ja yhtä kerkeekin.
Mitä tietää katse karttava
Ja povi aaltoisa?
Kas! Poika lempiväinen tuo
On – impi ihana!
"Voi, kurjalle sä anteeks suo!"
Huus' impi tuskissans'.
"Tän huoneen saastutin mä, voi,
Miss' asut Herras kanss'!
"Mun tyttö raukan lempi vain
Se saattoi kulkemaan.
Ha'in rauhaa, mutta löysinkin
Mä epätoivoa vaan.
"Rannalla Tynen asuttiin
Kanss' armaan taattosein.
Kaikk' aarteet linnan säädetty
Mun oli omaksein.
"Mua kodist' armaast' ottamaan
Moni ritar' uljas riens.
Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks
Se sinne ohjas tiens.
"Muassa muitten usein näin
Myös nuoren Edwinin,
Mut lempeään ei pukenut
Hän koskaan sanoihin.
"Varoja, valtaa vailla hän,
Ja halp' ol' pukukin,
Mut viisas, uljas oli hän —
Siks' mulle rakkahin.
"On armas aamun aurinko
Ja kaste hiljainen,
Mut armahampi Edwinin
Olj sydän herttainen
"Puu väikkyy kasteen helmissä,
Mut väikkyy hetken vaan:
Hän kaste oli, mut mua voi!
Mä väikyin hetken vaan.
"Ma liehuin kevytmiellä niin,
Mun syömen' ilkamoi:
Kun lemmen tuskaa kärsi hän,
Se mulle riemun toi.
"Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,
Mun jätti, ylpeän,
Ja erämaihin poistui pois
Ja siellä kuoli hän.
"Mun syyni on, ja hengelläin
Sen tahdon sovittaa:
Niin, siihen, missä lepää hän,
Ma tahdon nukahtaa.
"Näin päättyköön tää toivoton,
Tää kurja elämä,
Mun tähten' Edwin kuoli, – nyt
Mä hänen tähtensä."
– Luoja varjelkoon! – huus toinen
Hänet syliins' sulkikin:
Tää hämmästyi, mut – olikin
Sylissä Edwinin.
– Mun Angelinan', katsohan,
– Tunnethan, armaisen'?
– Sun
