tarpeetonta iskua siihen uhriin, jota sallimuksen vihan vitsa kurittaa.
– Sinä olet oikeassa, Sofia, – huudahti Moses, – ja sattuvastipa eräs muinais-ajan kirjailijoista esittääkin mointa menettelyä, kuvaillessaan, kuinka muuan talonpoika yritti nylkeä Marsyasta, jolta sadun mukaan toinen jo oli nahan kettänyt. Enkä minä sitä paitsi tiedä, lieneekö tämän köyhän miehen tila niin huono kuin isä kuvailee. Emme me saa tuomita toisten tunteita sen mukaan, mitä me itse tuntisimme heidän tilassansa. Myyrän pesä on meistä peräti pimeä, mutta eläin itse pitää sitä tarpeeksi valoisana. Ja totta puhuen, tuo mies näkyy olevan tyytyväinen tilaansa, enkä ole kuullut kenenkään puhelevan niin vilkkaasti kuin hän, haastellessaan sinun kanssasi.
Tuo oli lausuttu ilman mitään tarkoitusta, mutta se sai kumminkin tytön punastumaan, vaikka hän koetti sitä peittää pakotetulla myhäyksellä, vakuuttaen, että tuskin hän oli huomannutkaan, mitä mr Burchell sanoi. Vieras, liitti hän, näyttää aikoinaan olleen erittäin hieno gentleman.
Tuo kiire, jolla tyttö koetti puolusteleida, ja hänen punastumisensa eivät minua sisimmissäni oikein miellyttäneet, mutta minä en lausunut epäluulojani julki.
Huomiseksi kun odotimme vieraisille meidän hovinherraa, niin ryhtyi vaimoni valmistamaan hirvenpasteijaa. Moses istui lukemaan, minä kävin opettamaan pieniä poikia. Tyttäret olivat täydessä puuhassa, niinkuin muutkin. Minä näin heidän kauan aikaa hääräilevän valkean ääressä. Luulin ensin heidän auttavan äitiänsä, kunnes pikku Dick kuiskaten ilmoitti minulle siskojen keittävän kauneusvettä. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikkia sellaisia vesiä vastaan, ne kun eivät lainkaan ihoa paranna, vaan päinvastoin turmelevat sen. Senpävuoksi minä siirsin tuoliani vähitellen lähemmäs takkaa, tartuin hiilirautaan, ikäänkuin kohentaakseni valkeata, mutta kaasinkin aivan kuin vahingoissa koko keitoksen tuhkaan, ja nyt oli jo kovin myöhä ruveta laittamaan uutta.
SEITSEMÄS LUKU
Lontoolainen keikari. Suurinkin tyhmeliini saattaa oppia sen verran, että hänestä on hauskuutta illaksi tai pariksi.
Helppo on ymmärtää, että seuraavana päivänä, jolloin nuori hovinherra oli oleva vieraana meidän talossa, meillä pantiin liikkeelle kaikki, mitä suinkin saatiin, jotta esiinnyttäisiin niin komeasti kuin mahdollista. Arvattava niinikään on, että vaimoni ja tyttäreni pukeutuivat heleimpiin höyheniinsä.
Mr Thornhill tuli, mukanaan pari vierasta, kotisaarnaaja ja hovimestari. Monilukuiset palvelijansa hän aikoi, hienotuntoisesti kyllä, lähettää läheiseen majataloon, mutta minun vaimoni vaati, sulassa sydämensä riemussa, saada kestittää heidät kaikki tyyni. Siitä oli, ohimennen sanoen, se seuraus, että meillä sen jälkeen saatiin olla kolme viikkoa laihemmalla muonalla.
Mr Burchellin viittaus edellisenä päivänä, että mr Thornhill kosiskelee miss Wilmotia, Yrjö poikani entistä morsianta, teki vastaan-oton koko lailla penseämmäksi. Sattuma se kumminkin joissain määrin selvitti tämän pulman, sillä kun joku seurasta tuli maininneeksi neiden nimen, niin mr Thornhill kiroten vakuutti, ett'ei hänen mielestään saata sen typerämpää olla kuin sanoa mointa linnunpeljättiä kaunottareksi.
– Vieköön minut hitto! – jatkoi hän, ellen minä yhtä mielelläni katso itselleni morsianta lampun valossa St. Dunstanin kirkonkellon alla!
Ja sitten hän nauroi, ja me nauroimme kanssa: rikkaitten pilapuheilla on aina tehokas vaikutus. Oliviakaan ei malttanut olla kuiskaamatta, kyllin kuuluvasti kumminkin, että mr Thornhill on sanomattoman leikillinen.
Illallisen jälkeen minä tapani mukaan esitin maljan kirkolle. Kotisaarnaaja kiitti minua siitä, sanoen, että kirkko on kaikkien hänen harrastustensa valtijatar.
– Kuules, Frank, – virkkoi squire tavallisella veitikkamaisuudellaan, – aatteles, että kirkko, sinun nykyinen valtijattaresi, seisoisi batistihihoissa12 toisella puolen ja miss Sofia ilman batisteja toisella, kumpaisenko käskyjä noudattaisit?
– Kumpaisenkin tietysti! – huudahti kotisaarnaaja.
– Oikein, Frank! – vastasi squire. – Läkäyttäköön tämä viini minut tähän paikkaan, ellei kaunis tyttö ole arvokkaampi kuin kaikki pappien valheet koko maailmassa, sillä mitä ovat kymmenykset ja muut vehkeet muuta kuin petosta, hiidestä heitetyitä juonia? Ja sen minä otan todistaakseni.
– Sitä sopisi kuulla! – huudahti poikani Moses. – Luulisinpa pystyvän vastaamaan teitä.
– Oli menneeksi, sir! – virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn ja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. – Jos mielitte tätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja ensinnäkin: käydäänkö asiaan – analogillisesti vai dialogillisesti?
– Järkevillä syillä, – vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee väittelemään.
– No niin, – lausui squire. – Ensiksikin te toivoakseni ette kiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy jatkamaan keskusteluja.
– Totta kai minä sen myönnän, – vastasi Moses, – ja käytän sitä hyväksenikin.
– Toivoakseni, – puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että osa on kokonaistansa pienempi.
– Myönnän, – vastasi Moses. – Sehän on oikeus ja kohtuus.
– Toivoakseni, – jatkoi squire, – te ette kiellä sitäkään, että kolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.
– Se on selvä kuin päivä! – vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen vakavana kuin tavallisestikin.
– No niin, – lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. – Nyt ollaan premisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien yhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa rationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen dialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin essensille sopii antaa toinen predicabile.
– Malttakaa, malttakaa! – huusi toinen. Minä kiellän sen. Luuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi moisen harhaopin?
– Mitenkä! – tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. – Ette myönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen: oliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu korrelatiinsa?
– Epäilemättä, – vastasi toinen.
– Ja koska niin on, – jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan minun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan analytillistä pohtimista riittämättömänä secundum quoad vai secundum minus? Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet, sanon minä, suoraan!
– Minun täytyy sanoa, – lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä teidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä yksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.
– Ohoo, sir! – virkkoi squire. – Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi minun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei, sir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.
Seuraus oli se, että kaikki rupesivat
Englantilaisen piispan virkapukuun kuuluva osa. Suom. muist.
