soitto kuului yli puiston ja omnibus ajoi tyhjänä pois.
Lily oli antanut Mr. Grycen ymmärtää, että uskonnollisten menojen laiminlyönti oli vastoin hänen aikaisempia tapojaan ja että hän Bellomontissa vierailunsa aikana oli säännöllisesti vienyt Murielin ja Hildan kirkkoon. Tämä sopi yhteen yhtä luottamuksellisesti uskotun vakuutuksen kanssa, että hänet oli ensi kerran saatu houkutelluksi pelaamaan bridgeä tuloiltanaan ja että hän oli menettänyt kauhistuttavan summan, koskei tuntenut peliä eikä vedonlyöntisääntöjä. Mr. Grycellä oli epäilemättä hauskaa Bellomontissa. Häntä miellytti elämän keveys ja koreus ja se kunnia, jota hänelle tuotti kuuluminen tähän rikkaiden ja huomattavien ihmisten joukkoon. Mutta se oli hänen mielestään hyvin materialistinen seura; hänen täytyi joskus kauhistua miesten puheita ja naisten katseita ja hän oli iloinen huomatessaan, ettei Miss Bart kaikesta keveydestään ja itsehillinnästään huolimatta ollut kotonaan tässä kaksimielisessä ilmapiirissä. Tästä syystä Mr. Gryceä erikoisesti miellytti saada kuulla, että Miss Bart tapansa mukaan saattaisi Trenorin tyttäriä kirkkoon sunnuntaiaamuna. Ja kulkiessaan hiekkakäytävää oven editse kevyt päällystakki hartioilla ja rukouskirja huolellisesti hansikoidussa kädessä hän mietti hyvillä mielin Miss Bartin luonteenlujuutta, tämä kun pysyi uskollisena entiselle elämäntavalleen tässä uskonnollisille periaatteille niin kumouksellisessa ympäristössä.
Jo kauan aikaa oli Mr. Gryce istunut yksinään omnibusissa, joka seisoi hiekkakäytävällä. Mutta kaukana siitä, että hän olisi pahoitellut toisten vieraiden välinpitämättömyyttä, häntä ilahdutti toivo, että Miss Bart ilmaantuisi yksinään. Kalliit hetket kuluivat kuitenkin, kuljettaja laittoi moottoria käyntiin, eikä Miss Bartia vieläkään näkynyt. Äkkiä kuitenkin kuului ääniä ja helmojen kahinaa ovelta ja Mr. Gryce kääntyi hermostuneesti sinnepäin, mutta huomasikin auttavansa rouva Wetherallia vaunuun.
Wetherallit kävivät aina kirkossa. He kuuluivat siihen ihmiskoneiden suureen ryhmään, jotka vaeltavat elämänsä läpi laiminlyömättä ainoaakaan niistä liikkeistä, joita ympärillä olevat nuket tekevät. Bellomontin nuket eivät tosin käyneet kirkossa, mutta toiset yhtä tärkeät kävivät – ja herra ja rouva Wetherallin piiri oli niin laaja, että Jumalakin sisältyi heidän vierasluetteloonsa. He siis ilmaantuivat täsmälleen ja alistuneen näköisinä, ja heidän jäljessään tallustelivat Hilda ja Muriel nykien tullessaan toistensa harsoja ja nauhoja. He olivat luvanneet Lilylle mennä hänen kanssaan kirkkoon – niin he selittivät – ja Lily oli sellainen rakas vanha ankka, että he tekivät sen hänen mielikseen, vaikk'eivät he voineet käsittää, mikä hänelle oli tuonut tuon päähänpiston ja vaikka he omasta puolestaan olisivat paljon mieluummin pelanneet tennistä Jackin ja Gwenin kanssa, jollei hän olisi sanonut heille tulevansa. Neiti Trenoreja seurasi Lady Cressida Raith päivettyneine kasvoineen ja kansallisine koristeineen, joka omnibusin nähdessään lausui hämmästyksensä siitä, etteivät he kulkeneet jalan puiston läpi. Mutta rouva Wetherall vastasi kauhuissaan, että kirkko oli mailin päässä, ja hänen armonsa, tarkastettuaan toisten kengän korkojen korkeutta, alistui omnibusilla ajamisen välttämättömyyteen, ja niin joutui Mr. Gryce-parka ajamaan neljän naisen keskellä, joiden henkiseen virkistykseen hän ei tuntenut pienintäkään osanottoa.
Hänelle olisi antanut jonkinlaista lohdutusta, jos hän olisi tietänyt, että Miss Bart oli todellakin aikonut mennä kirkkoon. Jopa oli Lily sen takia noussut aikaisemminkin kuin tavallisesti. Hän ajatteli, että näyttäytymällä harmaassa vakavakuosisessa kirkkopuvussaan, kuuluisat silmäripsinsä riippuen rukouskirjan yli, hän lopullisesti saisi Mr. Grycen valtoihinsa ja että se varmaankin johtaisi johonkin tulokseen, kun he iltapäivällä tekisivät yhteisen kävelymatkan. Hänen aikomuksensa eivät sanalla sanoen olleet koskaan olleet määrätympiä. Mutta Lily, miten kova hänen ulkonainen kiiltonsa mahtoi ollakin, oli sisäisesti pehmeä kuin vaha. Hänen kykynsä sopeutua eri vaatimuksiin petti hänet elämän ratkaisevina hetkinä. Hän oli kuin vesikasvi vuoroveden ajeltavana, ja tänään koko hänen mielensä kulku kantoi hänet Lawrence Seldeniä kohti. Miksi Selden oli tullut? Hänenkö vai Bertha Dorsetin takia? Tuo viimeinen kysymys oli anastanut hänen ajatusmaailmansa tällä hetkellä kokonaan. Hän olisi ehkä saanut paremman selvyyden ajattelemalla, että Selden oli yksinkertaisesti vastannut rouva Trenorin epätoivoisiin kutsuihin. Mutta Lily ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli kuullut rouva Trenorilta, että Selden oli tullut omasta tahdostaan.
"Hän ei edes sähköttänyt minulle – hän oli onnistunut saamaan kyydin asemalta. Ehkä Berthan asia ei sittenkään ole vielä hukassa", päätteli rouva Trenor haaveillen ja meni pois järjestämään päivälliskortteja.
Ehkä ei ollutkaan, mietti Lily. Mutta pian olisi käynyt niin, jollei hän olisi kadottanut oveluuttaan. Jos Selden oli tullut rouva Dorsetin pyynnöstä, niin hän olisi pysytellyt vain tämän seurassa. Niin paljon oli edellinen ilta opettanut hänelle. Rouva Trenor, uskollisena yksinkertaiselle periaatteelleen tehdä naimisissa olevat ystävänsä onnellisiksi, oli sijoittanut Seldenin ja rouva Dorsetin päivällispöydässä lähelle toisiaan. Mutta hän oli erottanut Lilyn ja Mr. Grycen, jonka pariksi hän oli määrännyt Gwen Van Osburghin, kun taas Lilyn toveriksi joutui George Dorset.
Tämän puhe ei ollut sopusoinnussa hänen naapurinsa ajatusten kanssa. Hänellä oli kurja ruuansulatus, hän vainusi joka ruokalajissa turmiollisia aineksia ja hänen huolenaan oli kuunnella vaimonsa ääntä. Tässä tilaisuudessa rouva Dorset ei kuitenkaan ottanut osaa yleiseen keskusteluun. Hän puheli hiljaa Seldenin kanssa.
Rouva Trenor oli asettanut ikäänkuin sattumalta molemmat aviopuolisot vastatusten, ja Lily saattoi siis pitää silmällä rouva Dorsetiakin ja nopeasti verrata toisiinsa Lawrence Seldeniä ja Mr. Gryceä. Tuo vertailu oli hänen turmionsa. Miten hänen mielenkiintonsa muutoin oli äkkiä kasvanut Seldeniin? Hän oli tuntenut hänet kahdeksan vuotta tai enemmänkin: aina siitä lähtien kuin Lily oli palannut Amerikkaan, oli Selden muodostanut osan hänen näköpiiristään. Lily oli ollut aina iloinen istuessaan hänen vierellään päivällisillä, oli huomannut hänet miellyttävämmäksi kuin useimmat muut miehet ja oli hämärästi toivonut, että Seldenillä olisi muitakin ominaisuuksia, jotka olivat tarpeellisia kiinnittääkseen hänen huomionsa. Mutta tähän saakka Lilyllä oli ollut liian paljon tekemistä omissa asioissaan pitääkseen Seldeniä muuna kuin jonakin miellyttävänä elämän sivuseikkana. Lily oli terävänäköinen oman sydämensä lukija ja hän näki, että hänen äkilliseen mieltymykseensä Seldeniin oli syynä se, että Seldenin läsnäolo loi uutta valoa hänen ympäristöönsä. Eipä silti, että Selden oli erikoisen loistava tai poikkeuksellinen; omalla alallaan hänet oli sivuuttanut monikin, joka oli ikävystyttänyt Lilyä monen kiusallisen päivällisen ajan. Se johtui pikemminkin siitä, että Selden oli säilyttänyt jonkinlaisen itsenäisyyden seuraelämässä, että hän näytti onnellisesti omaavan objektiivisen katsantokannan.
Siinä se salaisuus, miten Selden saattoi jälleen vetää puoleensa Lilyn koko huomion. Lily käännettyään katseensa hänestä huomasi tarkastelevansa pientä maailmaansa Seldenin silmälasien läpi: oli kuin kirkkaat lamput olisi sammutettu ja harmaa päivänvalo päästetty sisään. Hän katseli pitkin pöytää, tarkastellen kutakin sen ääressä istujaa yksitellen, Gus Trenorista alkaen, jonka raskas pää oli kuin hartioihin vajonnut, hänen vaimoonsa, joka istui pitkän pöydän toisessa päässä huomiota herättävänä, kirkkaine, hyväntahtoisine katseineen ja jonka runsaat koristeet vaikuttivat kuin jalokivikauppiaan ikkuna sähkövalaistuksessa. Ja näiden molempien välillä, mikä pitkä rivi tyhjyyttä! Miten ikäviä ja jokapäiväisiä nuo ihmiset olivat! Lily tarkasteli heitä halveksivan kärsimättömästi: Carry Fisher olkapäineen, silmineen, avioeroineen; nuori Silverton, joka oli aikonut elää näyteluvulla ja kirjoittaa eepoksen, mutta nyt eli ystäviensä kukkarolla ja oli tullut hyvin kriitilliseksi; Alice Wetherall, vilkas vieraidenluettelojen laatija, jonka mieleisimpänä tehtävänä oli kutsukorttien sepittäminen ja päivälliskorttien piirtäminen; Wetherall, alati hermostuneine peräänantamistaipumuksineen, joka näytti olevan samaa mieltä muiden ihmisten kanssa, ennenkuin tiesi,
