Silloin he kuvasivat sitä, mitä hän oli saavuttamaisillaan, nyt sitä, minkä hän oli jättämäisillään. Tuona samana iltapäivänä he näyttivät olevan täynnä loistavia ominaisuuksia; nyt hän näki, että he olivat pelkkää tylsää väkeä, meluavalla tavalla. Heidän hyvinvointinsa kiillon alla hän näki heidän elämäntehtävänsä köyhyyden. Eipä silti, että hän olisi tahtonut heidän olevan epäitsekkäämpiä, mutta hän olisi nähnyt heidät mielellään omintakeisempina. Ja hän muisteli häveten sitä tapaa, millä hän joku hetki sitten oli tuntenut heidän elämänohjeidensa sentripetaalista voimaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä, ja valitsemansa tyhjä elämänura levisi hänen edessään kuin pitkä, valkoinen, kuiva ja mutkaton tie: tosin hän kulki sen ajoneuvoissa eikä tallustellut sitä jalan, mutta joskus jalkamies nauttii vaihteluja, joita hevosella ajajalla ei ole.
Hän havahtui naurunhohotukseen, joka näytti lähtevän Mr. Dorsetin laihan kurkun pohjasta.
"Katsokaa häntä, sanon minä", huudahti Mr. Dorset, kääntyen Miss Bartin puoleen mehevän hilpeästi – "pyydän anteeksi, mutta katsokaa nopeasti vaimoani, miten hän ilveilee tuon onnettoman kanssa tuolla toisella puolella! Voisi todellakin luulla, että hänen entiset suhteensa häneen alkavat uudelleen."
Lily käänsi silmänsä kohtaukseen, joka herätti Mr. Dorsetissa sellaista hilpeyttä, ja siltä todellakin näytti, kuten Mr. Dorset oli sanonut, että rouva Dorset oli pääosanottaja kohtaukseen: hänen naapurinsa näytti ottavan hänen lähentelynsä vastaan hillityllä mielihyvällä, mikä ei näyttänyt häiritsevän hänen ruokailuaan. Tuo näky Palautti Lilyn hyvän tuulen, ja tietäen, minkä omituisen muodon Mr. Dorsetin aviomiespelko sai, kysyi Lily iloisesti: "Ettekö ole hänestä hirveän mustasukkainen?"
Dorset tervehti tuota sutkausta vapautuksena. "Oi, hirveästi – tepä sen sanoitte – pitää minua yötkin valveilla. Lääkärit sanovat, että ruoansulatukseni on tärvellyt – se seikka, että olen niin kauheasti mustasukkainen hänestä. – En voi pistää suuhuni tuota moskaa", lisäsi hän äkkiä, sysäten pois lautasensa synkän näköisenä; ja Lily pettämättömällä vaistollaan kiinnitti terävän huomiokykynsä siihen, mitä hänen vierustoverinsa yhä kertoi toisten ruokajärjestyksestä ja jota kertomusta säesti selostus sulatetun voin turmiollisista ominaisuuksista.
Mr. Dorset ei usein löytänyt niin harrasta kuuntelijaa. Hän piti Lilylle niin kauan innokkaasti seuraa, että hän oli saavuttamaisillaan onnensa huipun, kun Lilyn kuuluviin tuli eräs lause toiselta puolelta, missä Miss Corby, seuran koomillinen nainen, härnäili Jack Stepneytä. Miss Corby näytteli leikillistä osaa: hän aloitti aina keskustelun odottamattomalla tavalla.
"Ja tietysti siis Sim Rosedalesta tulee sulhaspoika!" kuuli Lily hänen sinkauttavan, ja Stepney vastata paukautti: "Jupiter, se vasta ajatus! Minkä tukevan lahjan minä saisinkaan häneltä!"
Sim Rosedale! Tuo nimi tunkeutui Lilyn ajatuksiin kuin salainen silmänisku. Se kuvasi yhtä niistä monista ilkeistä mahdollisuuksista, joita liikkui elämän äärellä. Jollei hän mennyt naimisiin Percy Grycen kanssa, niin saattoi tulla päivä, jolloin hänen olisi oltava kohtelias sellaiselle miehelle kuin Rosedale. Etteikö hän tahtonut mennä Percy Grycelle? Mutta hän aikoi mennä hänelle, hän oli varma hänestä ja itsestään. Hän kääntyi väristen takaisin niiltä miellyttäviltä poluilta, joilla hänen ajatuksensa olivat harhailleet ja astui vielä kerran keskelle pitkää valkoista tietä… Kun hän meni tuona iltana huoneeseensa, huomasi hän, että viime posti oli tuonut hänelle uuden tukon laskuja. Rouva Peniston, joka oli tunnollinen nainen, oli ne osoittanut Bellomontiin.
Sopimuksen mukaan Miss Bart siis nousi seuraavana aamuna mielessään vakava päätös mennä, kuten hänen velvollisuutensa vaati, kirkkoon. Hän ei suonut itselleen pitkää aikaa nauttia einetarjottimen herkkuja, pakotti itsensä pukeutumaan harmaaseen pukuun ja lähetti palvelustyttönsä kiireisesti lainaamaan rukouskirjaa rouva Trenorilta.
Mutta hänen aikomuksensa oli liian puhtaasti harkittu, jottei se olisi sisältänyt kapinan ituja. Tuskin oli hän tehnyt valmistuksensa, kun ne herättivät tukahdettua vastustuksen tunnetta. Pieni kipinä riitti sytyttämään Lilyn mielikuvituksen; ja harmaan puvun ja ikävän rukouskirjan näkeminen poisti verhon hänen silmistään. Näinkö hänen olisi käytävä Percy Grycen kanssa joka sunnuntai kirkossa? Heillä olisi etupenkki New Yorkin suurimmassa kirkossa, ja Grycen nimi komeilisi seurakunnan hyväntekeväisyyslistalla. Muutaman vuoden kuluttua, kun hän tulisi tukevammaksi, hänestä tehtäisiin kaitsija. Kerran talvessa tulisi kirkkoherra päivällisille, ja hänen miehensä pyytäisi Lilyä tarkistamaan luettelon ja katsomaan, ettei siellä olisi miehestään eronneita, paitsi niitä, jotka olivat osoittaneet katumuksen merkkiä menemällä uusiin hyvin rikkaisiin naimisiin. Näissä uskonnollisissa velvollisuuksissa ei ollut mitään erikoista, mutta ne kuvasivat osaa siitä ikävyyksien kasasta, joka kohosi hänen polullensa. Ja kuka saattoi tyytyä ikävystymään sellaisena aamuna? Lily oli nukkunut hyvin ja kylpy oli saanut hänen poskensa hehkumaan. Niissä ei ollut tänä aamuna huomattavissa mitään viiruja tai oli sitten peili paremmassa paikassa.
Ja päivä oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa: se oli omiaan mielijohteisiin ja toimettomuuteen. Kevyt ilma näytti olevan täynnä kultapölyä; kasteessa kimaltelevan nurmikon takana koreilivat autereiset metsämaat, ja kukkulat joen toisella puolen uivat siniseesteessä. Jokainen veripisara Lilyn suonissa kutsui häntä onneen.
Pyörien rätinä herätti hänet näistä haaveista ja ikkunanpieleen nojaten hän näki omnibusin lähtevän. Hän oli myöhästynyt, siis – mutta se ei häntä pahoittanut. Nähdessään vilahduksen Mr. Grycen masentuneista kasvoista tuli hän vain vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt viisaasti jäädessään pois, kun kerran pettymys, joka niin vilpittömästi ilmeni Mr. Grycen kasvoilla, varmaankin lisäsi hänen haluaan iltapäiväkävelyyn. Tätä kävelyretkeä Lily ei aikonut laiminlyödä; silmäys kirjoituspöydällä oleviin laskuihin riitti huomauttamaan, miten välttämätön se oli. Mutta siihen mennessä hänellä oli koko aamupäivä käytettävänään mielensä mukaan. Hän tunsi kyllin tarkasti Bellomontin tavat tietääkseen, että hän saattoi olla aivan omissa oloissaan aterialle asti. Hän oli nähnyt Wetherallien, Trenorin tyttöjen ja Lady Cressidan menevän omnibusiin; Judy Trenor pesetytti varmaankin tukkaansa. Carry Fisher oli epäilemättä lähtenyt miehensä kanssa ajelemaan; Ned Silverton poltteli luultavasti paperossia makuuhuoneessaan ja Kate Corby oli varmaankin pelaamassa tennistä Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin kanssa. Naisista oli jäljellä vain rouva Dorset, mutta hän ei tullut koskaan huoneestaan, ennenkuin aterialle: hänen lääkärinsä, niin hän selitti, olivat kieltäneet hänen menemästä raakaan aamuilmaan.
Seurueen muita jäseniä Lily ei erikoisesti ajatellut, missä he olivatkaan, he eivät olleet yhtä paljon hänen suunnitelmiensa tiellä. Nämä suunnitelmat saivat hänet tällä hetkellä pukeutumaan jonkunverran maalaisemmin ja kesäisemmin kuin hän ensin oli aikonut, ja päivänvarjo kädessä alas laskeutuessaan hänellä oli vapautunut ilme kuin naisella, joka hakee ulkoilmaharjoitusta. Suuri sali oli tyhjä, mutta koiraparvi, joka takan ääressä piti silmällä ulko-ovea, oli heti hänen ympärillään tarjoamassa hänelle seuraa. Lily työnsi syrjään häntä vastaan hyppivien koirien käpäliä, ja vakuuttaen noille iloisille vapaaehtoisille, että hän saattoi nyt käyttää hyväkseen heidän seuraansa, hän käyskenteli tyhjän vastaanottohuoneen läpi talon toisessa päässä olevaan kirjastoon. Kirjasto oli ehkä ainoa jäljellejäänyt osa vanhaa Bellomontin kantatilaa; se oli suuri huone, jossa oli havaittavissa emämaan traditsionien leima. Muutamia perhekuvia – peruukkiniekkoja aatelismiehiä ja leveäpäähineisiä ja hoikkavartaloisia naisia – riippui hyllyjen välillä, joilla oli hauskannäköiseksi kuluneita kirjoja, useimmat seinillä riippuvien esi-isien aikuisia; myöhemmät Trenorit eivät olleet tehneet kirjastoon mitään huomattavia lisäyksiä. Bellomontin kirjastoa ei itse asiassa käytetty koskaan lukemiseen, vaikkakin sillä oli jonkinlainen populäärisyys tupakkahuoneena ja rauhallisena
