puristuvan hänen kädessään, ja katsahtaissaan häneen, havaitsi hänen olevan pyörtymäisillään. Athos, joka oli kerännyt kaikki voimansa vastustaaksensa tuskaa, kukistui sen alle ja kaatui lattialle kuin kuollut.
– Haavalääkäri! huusi herra de Tréville. Minun, kuninkaan, paras! Haavalääkäri tänne! taikka, hiisi vieköön, minun urhoollinen Athokseni menettää henkensä.
Herra de Tréville'n huudosta syöksivät kaikki hänen huoneesensa, huolimatta edes sulkea ovea, ja kaikki kiiruhtivat haavoitetun ympärille. Mutta kaikki kiiruhtaminen olisi ollut hyödytöntä, ellei tuo äsken huudettu tohtori olisi ollut hotellissa. Hän tunkeusi väkijoukon lävitse, lähestyi pyörtynyttä Athosta, ja kun hälinä ja liike häntä kovin rasitti, sanoi hän aivan ensimäiseksi ja tärkeimmäksi toimeenpiteeksi, että muskettisoturi kannettaisiin läheiseen huoneesen. Heti paikalla avasi herra de Tréville oven ja näytti tietä Porthokselle ja Aramikselle, jotka kantoivat toveriansa käsivarsillaan. Tämän parven jälessä kulki lääkäri ja lääkärin perästä suljettiin ovi.
Herra de Tréville'n vastaanottohuone, joka muutoin oli niin kunniassa pidetty, oli tällä hetkellä muuttunut esihuoneen sijaiseksi. Kaikki pitivät pitkiä ja leveitä puheita, kovalla äänellä ja yht'aikaa, kiroten, noituen, ja toivottaen kardinaalin miehiä hornan kattilaan.
Hetkisen perästä Porthos ja Aramis palasivat; lääkäri ja herra de Tréville jäivät kahden kesken sairaan luokse.
Vihdoin palasi vuorostaan herra de Tréville. Haavoitettu oli tointunut; lääkäri ilmoitti, ettei haavoitetun tilan tarvinnut huolettaa hänen ystäviänsä, koska hänen heikkoutensa syynä oli pelkkä veren vuoto.
Silloin antoi herra de Tréville merkin kädellänsä ja kaikki poistuivat, paitsi d'Artagnan, joka ei ollut unhottanut, että hänet oli päästetty puheille, ja joka gaskonjalaisen sitkeydellä oli jäänyt samalle paikallensa.
Kun kaikki olivat menneet ja ovi oli kiini, kääntyi herra de Tréville ympäri ja havaitsi olevansa yksin nuoren miehen kanssa. Äsken tapahtunut kohtaus oli vähän katkaissut hänen ajatustensa kulkua. Hän pyysi saada tietääksensä, mitä tuo itsepintainen vieras tahtoi. D'Artagnan sanoi nimensä ja herra de Tréville, joka nyt samassa tuokiossa muisti koko tapausten juoksun, sai kiini ajatuksistaan.
– Suokaa anteeksi, sanoi hän hymyillen, suokaa anteeksi, rakas maamieheni, että kokonaan teidät unhotin. Vaan mitäs tehdä! kapteeni ei ole muuta kuin perheen isä, jonka niskoilla on vielä suurempi vastuunalaisuus kuin tavallisella perheen isällä. Sotilaat ovat täysikasvuisia lapsia; vaan kun minä pidän tarkalla sitä, että kuninkaan ja erittäinkin kardinaalin käskyjä noudatetaan…
D'Artagnan ei voinut pidättää hymyänsä. Tästä hymyilystä päätti herra de Tréville, ettei hän ollut tekemisissä minkään pöllöpään kanssa, ja mennen suoraan asiaan muutti hän puheen ainetta, sanoen:
– Olin hyvä ystävä isänne kanssa. Mitä voin tehdä hänen poikansa eduksi? Kiiruhtakaa, sillä minun aikani ei ole omassa vallassani.
– Herra, sanoi d'Artagnan, Tarbes'ista lähteissäni ja tänne tullessani oli aikomukseni anoa teiltä, muistoksi siitä ystävyydestä, jota ette näy unhottaneen, muskettilaiskauhtanaa; mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt näinä kahtena tuntina, huomaan, että sellainen suosio olisi kovin ylenmääräinen, ja pelkään, etten sitä ansaitse. —
– Se on todellakin suosio, nuori mies, vastasi herra de Tréville; mutta se ei saata olla niin kovin korkealla teistä kuin luulette tai ainakin näytätte luulevan. Kumminkin on tässä kohden esteenä H. Majesteettinsa säännös; ja ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei ketään oteta muskettisoturiksi, ellei hänellä ole ennakolta suoritettuja näytteitä muutamista sotaretkistä, joistakin erityisistä urosteoista tai kahden vuoden palveluksesta jossakin vähemmän suositussa rykmentissä kuin meidän.
D'Artagnan kumarsi mitään vastaamatta. Hän tunsi yhä suuremman halun saada muskettilaiskauhtana yllensä, koska sen saaminen kohtasi niin suuria vaikeuksia.
– Mutta, pitkitti Tréville, tähdäten maamiestänsä niin läpitunkevasti, että olisi voinut luulla hänen tahtovan lukea hänen sydämensä syvimpään pohjaan saakka; mutta isänne, minun vanhan toverini tähden, niinkuin jo olen sanonut, minä tahdon tehdä jotakin hyväksenne, nuori mies. Meidän béarnelaiset nuorukaiset eivät tavallisesti ole rikkaita, enkä luule asiain suuresti muuttuneen siitä kuin läksin niiltä tienoin. Teillä ei siis mahda olla mukananne liiaksi varoja toimeen tullaksenne.
D'Artagnan ojensihe ylpeästi, joka merkitsi sitä, ettei hän ollut tullut keltään almuja pyytämään.
– Hyvä on, nuori mies, hyvä on, jatkoi Tréville, kyllä tunnen nuo viitteet; minä tulin Pariisiin neljä écu'tä lakkarissani ja olisin ollut valmis vetämään kaksintaisteluun jokaisen, joka minulle olisi sanonut, etten pystyisi ostamaan Louvre'a.
D'Artagnan ojensihe yhä suoremmaksi; hevoiskaupan ansio se oli, että hän alkoi uransa neljää écu'tä rikkaampana kuin herra de Tréville oli alkanut.
– Teidän on siis, sanon minä, tarvis säästin mukaan pidellä mitä teillä on, olkoon summa kuinka suuri hyvänsä; vaan teidän on tarvis samalla vaurastua niissä harjoituksissa, jotka aatelismiehelle kuuluvat. Vielä tänäpäivänä kirjoitan minä kirjeen kuninkaallisen akatemian tirehtörille ja huomispäivänä ottaa hän teidät laitokseen maksuttomasti. Elkää hyljätä tätä pientä etua. Ylhäisimmät ja rikkaimmat aatelismiehemme kilvoittelevat sitä toisinaan voimatta sitä saavuttaa. Te opitte ratsastamaan, miekkailemaan ja tanssimaan, teette hyviä tuttavuuksia, ja silloin tällöin käytte luonani sanomassa, kuinka teidän kulkee ja voisinko jotain tehdä hyväksenne.
D'Artagnan, hovitapoihin tottumattomanakin, huomasi tämän kohtelun kylmäksi.
– Totta tosiaan, herra, sanoi hän, nyt näen, kuinka tarpeen minulle olisi ollut isäni suosituskirje tällä hetkellä.
– Onpa se oikeastaan minuakin kummastuttanut, vastasi herra de Tréville, että olette lähteneet näin pitkälle matkalle ilman tuota välttämätöntä evästä, meidän béarnelaisten ainoata apukeinoa.
– Kyllä se minulla oli, herra, ja, jumalankiitos, semmoinen kuin olla pitää, huudahti d'Artagnan, vaan se minulta kavaluudella anastettiin.
Ja nyt kertoi hän koko Meung'in jutun, kuvasi tuntemattoman herran mitä tarkimmasti, ja kaiken tuon innolla ja totuudella, joka ihastutti Tréville'ä.
– Onpa se kummallista, virkkoi hän miettiväisesti; te siis puhuitte minusta aivan kovaa?
– Niin, herra, kyllähän tein niin ajattelemattomasti; vaan mitäs tehdä, olihan nimi semmoinen kuin teidän minulle kilpenä matkalla: päättäkää itse, olenko minä sitä väärin käyttänyt!
Imarrus oli siihen aikaan hyvin tavallista, ja herra de Tréville suosi semmoista yhtä paljon kuin kuningas tai kardinaali. Hän ei voinut salata hymyänsä ja silminnähtävää mielihyväänsä; vaan hymy katosi pian ja, palaten omasta itsestänsä Meung'in tapaukseen, hän jatkoi:
– Sanokaapas, eikö sillä herralla ollut vähäistä arpea poskessa?
– Oli, aivan kuin luodin hipaisemisesta.
– Eikö hän ollut pulskannäköinen mies?
– Oli.
– Pitkäkasvuinen?
– Niin.
