align="center">IV.
Athoksen olkapää, Porthoksen olkavyö
ja Aramiksen nenäliina
D'Artagnan oli vimmassaan syössyt kolmella harppauksella esihuoneen lävitse ja ryntäsi nyt portaille, joita hän aikoi laskeutua neljä astinta kerrallaan, vaan vauhdissaan törmäsi hän päistikkaa erästä muskettisoturia vastaan, joka tuli herra de Tréville'n luota eräästä salaovesta, ja töyttäsi otsallaan häntä olkapäähän niin että hän huudahti, tai paremmin sanoen kiljahti.
– Suokaa anteeksi, virkkoi d'Artagnan, aikoen jatkaa matkaansa, suokaa anteeksi, minulla on kiire.
Tuskin oli hän astahtanut ensimäiselle portaalle, kun rautanen nyrkki iski kiini hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.
– Teillä on kiire, vai niin! huudahti muskettisoturi, kalpeana kuin kuolema; siitä syystä sysäätte te minua, ja sanotte: "suokaa anteeksi", ja sen te luulette olevan kylliksi? Ei laisinkaan, nuori herrani. Luuletteko te, sen vuoksi että olette kuulleet herra de Tréville'n puhuttelevan meitä tänään vähän kursailematta, voivanne kohdella meitä hänen puhuttelutavallansa? Havaitkaa erhetyksenne, toveri hyvä; te ette ole herra de Tréville, te.
Vakuutan teille, vastasi d'Artagnan, tuntien Athoksen, joka, sittenkuin lääkäri oli saanut hänen haavansa sidotuksi, oli lähtenyt kulkemaan kotiinsa, vakuutan teille, etten tehnyt sitä tahallani, ja kun en tehnyt sitä tahallani, niin sanoin: "suokaa anteeksi." Minun mielestäni se on kylläksi. Minä sen vielä uudistan, ja nyt se jo ehkä on liiaksikin; kunniani kautta, minulla on kiire, peräti kiire. Päästäkää siis irti, minä pyydän, ja laskekaa minut menemään mihin asiani vaatii.
– Herra, sanoi Athos heittäen irti, te ette ole kohtelias. Kyllä näkee, että te tulette kaukaa.
D'Artagnan oli jo harpannut kolme neljä porrasta, mutta Athoksen muistutus seisatti hänet äkisti.
– Hiisi vieköön, herra! sanoi hän, tulenpa minä kuinka kaukaa tahansa, te ette ole se mies, joka opettaa minulle hyviä käytöstapoja, tietkää se.
– Kukas tiesi, virkkoi Athos.
– Ah, ellei minulla olisi niin kiire, huudahti d'Artagnan, ja ellei minun olisi juokseminen erään jälkeen…
– Herra kiireellinen, minut tapaatte ilman juoksematta, minut, kuuletteko?
– Ja missä, jos suvaitsette?
– Karmeliittaluostarin tykönä.
– Mihin aikaan?
– Kello kaksitoista.
– Kello kaksitoista, hyvä, minä tulen.
– Koettakaa välttää antamasta minun odottaa, sillä neljänneksen kuluttua yli määräajan isken minä teiltä korvat poikki, saatuani teidät käsiini.
– Hyvä, vastasi d'Artagnan; kyll' ollaan kymmenen minuuttia ennen paikalla.
Ja nyt lähti hän juoksemaan kuin "saakeli olis perään soittanut", toivoen löytävänsä vielä tuon tuntemattoman, joka tyyneesti käyden ei vielä ollut kaiketi kauvaksi ehtinyt.
Mutta katuportilla puheli Porthos erään henkivartijan kanssa. Noiden kahden keskustelijan väliä oli parahiksi miehen leveys. D'Artagnan luuli sen itselleen riittävän ja syöksyi nuolen nopeudella heidän väliinsä. Mutta d'Artagnan ei ollut ottanut tuulta lukuun. Kun hän oli lävitse menemäisillään, häiläytti tuuli Porthoksen pitkää viittaa ja d'Artagnan joutui aivan sen sisään. Epäilemättä näkyi Porthos pitävän itsellään olevan täydet syyt olla luopumatta tästä jokseenkin täydentävästä pukunsa osasta, sillä sen sijaan, että hän olisi hellittänyt liepeen kulmaa, josta hän piteli kiini, veti hän sitä yhä enemmän puoleensa, joten d'Artagnan joutui pyörimään sametin sisään semmoisessa liikkeessä, että siitä selvästi huomasi Porthoksen tekevän tiukkaa vastarintaa.
Kun d'Artagnan kuuli muskettisoturin kiroovan, koki hän selvitä viitan alta, johon hän oli sotkeutunut, ja haparoi päästäksensä ulos sen poimuista. Erittäinkin pelkäsi hän turmelleensa sen kauniin olkavyön kiiltoa, jonka jo tunnemme; vaan kun hän peloissaan avasi silmiänsä, havaitsi hän nenänsä paiskautuneen Porthoksen olkapäiden keskiväliin, toisin sanoen, juuri olkavyöhön.
Mutta voipas sentään! niinkuin useimmat asiat tässä maailmassa ovat toista kuin miltä näyttävät, niin tuokin olkavyö oli kultaa edestäpäin, ja takaa tavallista puhvelinnahkaa. Kun Porthos, ollen aika pöyhkeilevä mies, ei voinut pitää koko olkavyötä kullasta, piti hän kuitenkin toki toisen puolen; se selittää, miksi hänen oli tarpellista teeskennellä vilustuneensa ja tarvitsevansa sen vuoksi viittaa hartioillansa.
– Piru vieköön, ärjyi Porthos, ponnistellen kaikin voimin itseänsä irti d'Artagnan'ista, joka myhkyröitsi hänen selkäpuolellaan, mikä hullu te olette, kun tuolla tavoin törmäätte ihmisiin!
– Suokaa anteeksi, sanoi d'Artagnan, sukeltaen esiin jättiläisen olan alta, mutta minulla on kovin kiire, minä juoksen erään jälkeen, ja…
– Unhotatteko ehkä silmänne juostessanne? kysyi Porthos.
– En, vastasi d'Artagnan närkästyen, en ensinkään, ja näenpä niillä semmoistakin, jota muut eivät näe.
Ymmärsikö Porthos yskän vai eikö, ainakin alkoi hän aikalailla purkaa vihaansa:
– Herra, sanoi hän, te saatte kelpo löylytyksen, tietäkää se, jos te tuolla tavoin ärsyttelette muskettisotureita.
– Löylytyksen, herra! sanoi d'Artagnan, kova sana tuo.
– Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut katselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.
– Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille selkäpuoltanne.
Ja nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti kulkkuansa.
Porthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.
– Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää ole viittaa yllänne.
– Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.
– Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.
Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään; kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.
Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa
