kumminkaan luulko saavanne siitä minulta mitään etua, sillä minä käytän molempia väki välttävästi, ja onpa teille siitä vahinkoakin, sillä vasenkätinen on sangen kampela niille, jotka eivät ole semmoiseen tottuneet. Minua pahoittaa, etten ennemmin tullut ilmoittaneeksi tätä seikkaa.
– Teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, lausui d'Artagnan kumartaen uudestaan, on todella niin suuri, ett'en voi olla teille kylliksi kiitollinen.
– Te saatatte minut hämille, vastasi Athos ylevännäköisenä; puhukaamme muista asioista, ellei se ole teille vastenmielistä. Ah, voipa hiisi, kuinka kipeästi te minua kosketitte! olkapäätäni polttaa kuin tulella.
– Jos te tahtoisitte sallia … sanoi d'Artagnan eperoiden.
– Mitä, herrani?
– Minulla on ihmeellistä palsamia haavoihin, voidetta jota sain äidiltäni, ja jota olen jo itseeni koetellut.
– Mitäs sitte?
– No niin, minä olen varma siitä, että ennen kolmen päivän kulumista tuo voide teidät parantaisi, ja kolmen päivän perästä, kun te olisitte terve, sitten! Herra, pitäisin suurena kunniana saada sitten taistella kanssanne.
D'Artagnan lausui nämä sanat koristelemattomuudella, joka antoi suurta arvoa hänen kohteliaisuudellensa, vähentämättä rahtuakaan hänen rohkeuttansa.
– Hiisi vieköön, sanoi Athos, tuopa ehdotus minua miellyttää, ei suinkaan että suostuisin siihen, mutta sen vuoksi, että siitä tuntee kunnon aatelismiehen jo peninkulman päästä. Tuolla tavoin puhuivat ja tekivät Kaarlo Suuren aikaiset sankarit, joita jokaisen aatelismiehen tulee pitää esikuvanansa. Vahinko vaan, ett'emme elä tuon suuren hallitsijan aikakaudella. Me elämme kardinaalin aikakaudella, ja kolme päivää tästä lukien tiedettäisiin, siitä olen varma, vaikka sitä kuinkin salassa pidettäisiin, että me aiomme taistella, ja taistelumme estettäisiin. Mutta eivätkös ne vetelykset jo tule?
– Jos teillä on kiire, herra, virkkoi d'Artagnan Athokselle yhtä koristelemattomasti kuin hän äsken oli ehdotellut taistelun myöstettäväksi kolmeksi päivää, jos teillä on kiire ja haluatte mieluummin suorittaa minut heti paikalla, niin tehkää kuin suvaitsette, minä pyydän.
– Tuossa taaskin sanoja, jotka minua miellyttävät, sanoi Athos nyykäyttäen somasti päätänsä d'Artagnan'ille, ne ovat semmoisen miehen sanoja, jolla on sekä pää että sydän. Herra, minä pidän teidän laatuisista miehistä ja minä näen, että ellemme me tapa toisiamme, on minulla vast'edes oleva tosi huvi teidän seurastanne. Odottakaamme noita herroja, minä pyydän, minulla on kyllä aikaa ja se on asianmukaisempaa. Ah, tuolla tulee toinen, luulen ma.
Todellakin rupesi Vaugirard-kadun päässä näkymään jättiläisen kaltainen Porthos.
– Mitä! huudahti d'Artagnan, teidän ensimäinen sivusmies on herra Porthos?
– Niin, onko teillä mitään häntä vastaan?
– Ei vähintäkään.
– Ja tuolla tulee toinen.
D'Artagnan kääntyi katsomaan Athoksen osoittamalle suunnalle ja tunsi Aramiksen.
– Mitä! huudahti hän vielä enemmän hämmästyksissään kuin äsken, teidän toinen sivusmies on herra Aramis?
– Tietysti, ettekö tiedä, ettei meitä koskaan tavata muutoinkuin toinen toistemme seurassa ja että meitä niinhyvin muskettisoturien kuin henkivartijain joukossa, niinhyvin hovissa kuin kaupungissa, mainitaan nimityksellä Athos, Porthos ja Aramis eli kolmet eroittamattomat? Vaan koska te tulette Dax'ista tai Pau'sta…
– Tarbes'ista, sanoi d'Artagnan.
– Niin on teillä valta olla tietämätön tästä seikasta, sanoi Athos.
– Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, on teillä, hyvät herrat, sopivat nimet, ja minun seikkailuni, jos se tulee kuuluisaksi, on todistava, ettei teidän liittoveljeytenne suinkaan perustu ristiriitaisuuteen.
Sillä välin oli Porthos saapunut ja kätteli Athosta; kun hän sitten kääntyi d'Artagnan'iin, joutui hän hämmästyksiin.
Mainitkaamme ohimennen, että hän oli vaihtanut olkavyötä ja heittänyt pois viittansa.
– Oh, virkkoi hän, mitäs tämä tietää?
– Tämän herran kanssa minun on taisteleminen, lausui Athos, kohteliaasti viitaten d'Artagnan'iin.
– Hänen kanssaanhan minäkin taistelen, sanoi Porthos.
– Niin, mutta vasta kello yksi, vastasi d'Artagnan.
– Ja minä myös, minä taistelen myöskin tämän herran kanssa, sanoi Aramis, tullen vuorostaan kokouspaikalle.
– Niin, mutta vasta kello kaksi, sanoi d'Artagnan yhtä levollisesti.
– Mutta mistäs syystä sinä taistelet, Athos? kysyi Aramis.
– En todella sitä oikein tiedä, vaan hän loukkasi minua kipeästi olkapäähän; entäs sinä, Porthos?
– Minä, totta tosiaan, taistelen sen vuoksi että minä taistelen, vastasi Porthos punastuen.
Athos, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki hienon hymyn gaskonjalaisen huulilla.
– Meillä tuli eräs vaatetus-seikka riidan alaiseksi, lausui nuori mies.
– No sinä Aramis sitten? kysyi Athos.
– Minäkö, minä taistelen erään jumaluusopillisen seikan vuoksi, vastasi Aramis, antaen merkin d'Artagnan'ille, että hän pitäisi hänen kaksintaistelunsa syyn salassa.
Athos näki toisen hymyn d'Artagnan'in huulilla
– Todella? sanoi Athos.
– Niin, erään paikan vuoksi pyhän Augustinon kirjoituksissa, josta olemme eri mieltä, lausui gaskonjalainen.
– Totta tosiaan sukkelapäinen mies, mutisi Athos.
– Ja nyt koska olemme koolla, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, niin sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi.
Sana "anteeksi" veti pilven Athoksen otsalle, ylpeän hymyn Porthoksen huulille ja kieltävän viittauksen vastaukseksi Aramiksen puolelta.
– Te ette käsitä minua, herrat, sanoi d'Artagnan kohottaen päätänsä, jota samassa hetkessä valaisi auringon säde, kultaillen hänen hienoja, rohkeita piirteitänsä, minä pyydän teiltä anteeksi siinä tapauksessa, etten olisi tilaisuudessa suorittamaan velkaani teille kaikille kolmelle, sillä herra Athoksella on etukädessä oikeus tappaa minut, joka paljo vähentää teidän saamisenne arvoa, herra Porthos, ja kenties vie sen ihan kuitiksi teiltä, herra Aramis. Ja nyt, hyvät herrat, minä pyydän vielä toistamiseen: suokaa anteeksi, mutta siinä onkin kaikki, ja paljastakaa miekkanne!
Näin sanoen paljasti d'Artagnan miekkansa niin huolettomasti kuin sitä koskaan voi nähdä.
Veri oli kohonnut d'Artagnan'in päähän ja tällä hetkellä olisi hän paljastanut miekkansa kaikkia valtakunnan, muskettisotureja vastaan, niinkuin hän
